Aika menee niin nopeasti!

Meidän vauva on jo reilut viisi kuukautta vanha. Ihan huikeaa nähdä pienen ihmisen kehitystä. Jokainen uutena opittu asia, eli käytännössä ihan kaikki, on aina niin jännittävää. Sekä lapselle, että vanhemmille. Uudenlainen ääni tai huulten päristely on aina muutaman päivän kestävä juttu, jota harrastetaan tauotta. Samaan aikaan ihmettelen sitä, että hei meidän lapsihan osaa rapsuttaa! Ja hän rapsuttaa aivan kaikkea, tauotta.

Niin pieneen, mutta niin suureen, ikään on mahtunut vaikka kuinka paljon. Hän on käynyt lomalla pohjoisessa - 600 kilometrin automatka suuntaansa oli ajatuksena äideille aika jännittävä. Mutta ai että se meni hienosti! Beibi on osallistunut isoisoäitinsä muuttoon, kyläillyt, ollut hoidossa. Hän on käynyt keinumassa, ravintolassa ja kahviloissa. Hän on ollut ostoksilla ja rakastunut jokaiseen vaatteeseen, josta äidit ei niin välitä. Hän on vienyt kaikkien sydämet.

Hän on niin s u l o i n e n. Hän rakastaa meidän koiraa ja sen heiluvaa, tuuheaa häntää. Hänellä on lempileluja, kuten punainen rinkula jonka käyttöfunktiota äidit edelleenkin ihmettelee. Hän on varsinainen sylivauva ja nukkuu mieluiten sylissä tai kainalossa ihan lähellä. Toisaalta hän viihtyy pitkiä aikoja lattialla tutkien pientä purkautuvaa langanpätkää. Edelleen hän herää hymyillen. Hän hymyilee paljon, hän nauraa (joskin hieman valikoiden ja kitsaasti).

Hän on niin pieni, että käyttää edelleen samoja vaatteita kuin syntyessään. Vaikkakin nyt ne vaatteet ei ole enää isoja, vaan sopivan kokoisia. Meidän pieni kuivan kesän orava. Toisaalta en malta odottaa että hän kasvaa ja voidaan nauttia elämän tarjoamista ihmeistä ihan eri tavalla! Toisaalta, en kestä sitä että hän kasvaa niin nopeasti.

Hän on niin r a k a s.

Nyt on hyvä

Vauva-arki on kiireisempää, kuin osasin edes ajatella. Beibin kanssa oleminen on sinänsä vaivatonta, kun hän on niin tyytyväinen. Onnellisesti olemme säästyneet vatsavaivoilta, allergioilta ja muilta ylimääräisiltä harmeilta. Meidän mini nukkuu hyvin, syö hyvin ja on muutenkin kovin viihtyvä vauva. Mutta näin työssä käyvänä äitinä aikaa töiden jälkeen on niin vähän, että se ei meinaa riittää edes työvuoron aikana kasvaneen ikävän tyydyttämiseen.

Työarki on ollut pidemmän aikaa raskasta. Käytännössä kaikki voimavarat on menneet siihen, että saa itsensä tsempattua taas seuraavaan työvuoroon. Ennen lapsen syntymää olin aika uupunut. Niin uupunut, että jos olisin paremmin ymmärtänyt, olisin hakenut pientä breikkiä työstä. Kaikeksi onneksi loppu- ja alkuvuosi meni onnellisuuden huuruissa vauvavapailla lomaillen ja omaa ihanaa tytärtä ihaillen ja häneen tutustuen. Nyt on jo parempi. Enää työpäivä ei ime kaikkea mahdollista energiaa, vaan sitä jaksaa kanavoida omaan perheeseen, arkeen kotona ja ystäviin. Arki ei ole enää pelkkää suoriutumista, vaan oikeasti nautinnollista.

Herään työaamuisin hieman aiemmin, että ehdin keittää itselleni kupillisen kahvia ja nauttia sitä sohvan nurkassa istuen. Ihan yksin. Se on päivän toiseksi paras hetki. Ensimmäinen on oman pienen tyttären hymy, kun saavun iltapäivällä kotiin töistä. Tai kun herätään aamuisin kaikkia kotona yhdessä, vierekkäin.

Arki hartaasti toivotun lapsen kanssa on ihanaa. Hän on elämän pieni valopilkku. Hän herää hymyillen ja melkein halkean onnesta ja siitä kaikesta rakkaudesta, jota tuo pieni ihminen olemuksellaan aiheuttaa. Nyt on hyvä.

Throwback: ristiäiset

Beibillä oli ristiäiset kun hän oli kuusiviikkoinen. En osaa sanoa miksi, mutta jostain syystä meille oli tärkeää kastaa lapsi seurakunnan jäseneksi. Vaimon kanssa kuulumme molemmat kirkkoon, vaikkei vakituisia kävijöitä jumalanpalveluksissa ja muissa touhuissa ollakaan. 

Lapsen syntymän jälkeen soitimme seurakuntatoimistoon sopiaksemme ristiäisistä. Vaimo kertoi heti puhelun alussa, että lapsella on kaksi äitiä. Ajateltiin, että on kaikkien kannalta reilua jos perhekuviot on tiedossa jo etukäteen. Näin toivottavasti vältetään kiusalliset tilanteet. Ja hei - me saatiinkin ihan huikea ristiäispappi! Hän on aktiivisesti mukana nuorten seksuaalivähemmistöjen tapahtumissa. Ja hän oli myös kovin kiinnostunut, kuinka meidän perheeseen on muualla suhtauduttu. (Hyvin.)

Tapaaminen papin kanssa sujui tosi hyvin. Hän oli sopivasti rento ja keskustelu oli helppoa. Joskaan en ole koskaan kokenut kovin luontevana, että tuntematon henkilö istuskelee meidän olohuoneessa kahvia juoden ja rupatellen, haha.

Lapsi sai kolme etunimeä. Väestörekisterin mukaan hän on kuudes ensimmäisen nimensä edustaja viimeisen kymmenen vuoden aikana. Yhteensä nimeä on annettu alle 61. Nimi on suomalainen, helposti lausuttavissa ja meistä maailman kaunein nimi. Keskimmäisen nimensä beibi sai meidän molempien suurimmalta idolilta - mun mummolta. Tämä nimi on perinteinen, vanha ja kaunis nimi. Kolmannella nimellä sidottiin nimet yhteen kauniisti soljuvaksi yhdistelmäksi. Nimi on kokonaisuutena kaunis, pehmeä ja niin paljon tunteita herättävä. Meidän antama nimi, meidän täydelliselle tyttärelle.

Ristiäiset pidettiin meillä kotona. Allekirjoittanut sai varmasti useampiakin harmaita hiuksia, kun etukäteen stressasin mihin se vierasmäärä meillä oikein mahtuu. Ei ollut kerta tai kaksi, kun pakotin vierailulla olevia ystäviä seisomaan pitkin olohuonetta ja vaihtamaan paikkaa käskystä, jotta voin laskeskella ja testailla mahtuuko meille oikeasti se reilu parikymmentä ihmistä. Joo, kyllä meille mahtui.

Saatiin todella paljon apua ristiäisjärjestelyjä varten! Mun äidiltä lainattiin pari pitkää penkkiä lisäistumapaikoiksi, jotka mun veljet ystävällisesti meille kuljetti. Ristiäispäivälle keittiöapua saatiin mun lapsuuden perheen perhetutulta, joka on ollut apuna käytännössä kaikissa meidän tärkeissä juhlissa. Leipomisiin saatiin apua molempien äideiltä, vaimon siskolta ja meidän ystävältä. Vaimon kanssa yhteistyöllä tehtiin itse täytekakku - joka oli  taivaallisen H Y V Ä Ä ! Naked cake, sisällä puolukoita, vaniljarahkaa ja kermaa. Vaikka itse sanonkin, meidän ristiäskakku oli paitsi hyvää, myös niin kaunis!

Kummeja beibi sai seitsemän. Joo kyllä, seitsemän. Vaikka kuinka yritettiin tiivistää ja rajata, ei yksinkertaisesti pystytty enää tiputtamaan ketään kummeista pois. Kaikki on meille supertärkeitä tyyppejä, ja jokaisen kummin sydämeen on meidän pieni tehnyt jo oman tilan. Mä itse mietin pitkään onko seitsemän kummia ihan yliampuvaa (kyllä on) ja liikaa. Lopulta tultiin siihen tulokseen, että mitä väliä.

Ristiäiset meni ylipäänsä todella hyvin. Kaikki meille tärkeät ihmiset pääsi paikalle ja tunnelma oli rento, kuten toivottiinkin. Vaimo oli kaunis, lapsi suloinen ja meidän pieni perhe ihan täydellinen. Koirakin sai tilaisuuden ajaksi hoitopaikan samassa talossa asuvalta naapurin mummolta - molemmat osapuolet taisi olla yhtä innoissaan kyläilystä. En voi käsittää, miten paljon upeita ihmisiä meidän elämässä on! Paitsi vauvasta haltioissaan olevat naapurit, myös meidän perheet ja suku ja ystävät. Vitsi, miten etuoikeutettu olo.

Meidän vauva

Hän on pian kolme kuukautta vanha. Hän on niin suloinen, ettei mene päivääkään etten ihmettelisi miten jotain noin täydellistä voi olla olemassa.

Vaimo oli hoitojen ja raskauden aikana hyvinkin zen ja ehkä sen vuoksi myös meidän vauva on todella zen. Hän on hyväntuulinen heti herättyään ja käytännössä jatkaa samaa rataa koko päivän. Hän hymyilee onnellisena, kun tulen töistä. Hän hymyilee ruokailuhetken jälkeen ja hiljaisella, pienellä äänellä kiittää hyvästä ateriasta, samalla tuijottaen äitiään tiiviisti silmiin. Hän on niin suloinen!

Aika menee niin nopeasti. Meidän vauvalla on jo nimi ja hän on kasvanut pituutta ja saanut painoa. Hän kääntyy selältä vatsalleen, tarttuu esineisiin ja maistaa niitä kaikkia. Hän hymyilee, jokeltelee ja kiljuu. Hänellä on lempilelu - mustekala Mauri. Hän rakastaa paitsi Mauria, niin myös omia pehmeitä kirjojaan. Hän on niin ihanan kiinnostunut kaikesta! On ihanaa oppia tuntemaan tuon pienen tyypin persoonaa.

Hän kuuntelee tarkkaavaisesti kun hänelle lauletaan. Hän tykkää loruttelusta, seurustelusta. Herättyään hän mielellään nojailee äitiensä sylissä ja hiljalleen käynnistyy taas tähän maailmaan. Hänellä on ilosta tuikkivat silmät ja maailman kaunein ääni.

Beibi on ihan miniatyyriversio äidistään! Heillä on samanlainen hymy ja suu. Samanlaiset korvat ja varpaat. Äitinsä käytti elämästään ensimmäiset vuodet lähinnä itkemiseen, joten siinä suhteessa meidän mini on vielä paranneltu versio - hän ei itke käytännössä koskaan. Ja silloin kun itkee, se koskee äitien sydämiin. Koska sinne hän on pesänsä tehnyt - äitien sydämiin. Meidän rakas.

Ihmisen alku

Kiitos onnitteluista! Ihan hullua, miten pauloihinsa voi pieni ihminen saada.

Synnytys eteni melkoisen nopeasti. Saatoin aiemmin mainitakin, että vaimo oli koko raskauden ajan suhteellisen oireeton. Hän voi koko ajan niin hyvin, että päätti vielä neljä päivää ennen synnytystä käydä neuvolassakin kävellen. Matkaa suuntaansa on noin neljä kilometriä, joten toki täysin realistinen matka. Ellei ole ihan viimeisillään raskaana.

Supistuksia ei raskauden aikana ollut käytännössä lainkaan ennen synnytystä. Ensimmäiset supistukset tulivat kuusi päivää lasketun ajan jälkeen. Oltiin samalla viikolla käyty pari kertaa ostoksilla (plus se vaimon neuvola-reissu) ja taidettiin olla molemmat vähän uupuneita. Toinen kaikesta urheilusta (eli vaimo) ja toinen taisi olla aika väsynyt ihan vaan töistä.

Ennen lapsen syntymää ehdin tehdä nelisen viikkoa pelkkää arki aamuvuoroa töissä. En välttämättä koskaan ole ollut kovin tunnettu hyvänä herääjänä, joten voin kertoa että otti aika koville tuo ikuinen aamuherätys. Ehkä senkin vuoksi oltiin jo useampi viikko menty vaimon kanssa nukkumaan viimeistään puoli kymmeneltä, niin kuin synnytystä edeltävänä yönäkin tehtiin. Kauaa ei tarvinut vaimon sängyssä pötköttää, kun VIHDOIN ensimmäiset supistukset alkoi. Yön vielä epäsäännöllisinä ja siedettävinä, ehkä hieman aamua kohden laantuenkin. Lähdin aamulla siihen ikuiseen aamuvuoroon vielä, kun kerran supistuksetkin pitivät vähän paussia. Eikä kyllä kieltämättä käynyt mielessäkään, että yhden seitsemän tunnin työpäivän aikana ensisynnyttäjällä ehtisi mitään erityistä tapahtuakaan.

Haha. Väärin. Aamun mittaan supistukset säännöllistyivät ja alkoivat ja kohtalaisesti tuntuakin. Puoliltapäivin aloin järjestelemään töitäni niin, että pääsen lähtemään kotiin. Ajateltiin, että ennen yötä käydään näyttäytymässä synnärillä, jos supistukset ei siitä enää helpotu. Koska kaikkialla on aina pari muuttujaa - kuten kaatunut tietojärjestelmä - venähti mun töistä lähtöni parilla tunnilla. Ilmeisesti myös meidän lapsi on toiminnan nainen, kuten vaimokin, ja siinä parin tunnin aikana supistukset oli saavuttaneet jo ihan eri maailman. Säännölliset supistukset kolmen, neljän minuutin välein ja aika kivuliaina. 

Vaimo onneksi järjesti itselleen kyydin sairaalalle ja pääsin itsekin synnärille noin vartti vaimon jälkeen. En olisi tässäkään vaiheessa vielä uskonut, että viiden tunnin kuluttua meidän tytär on jo maailmassa. Enkä olisi uskonut ehkä sitäkään, että vaimo oli edelleen ihan z e n. Eikä muuten meinannut uskoa lääkärikään, joka kävi epiduraalin pistämässä!

Long story short: lapsi voi hyvin ja hän on ihana. Vaimo voi nyt, kolme viikkoa synnytyksestä, taas hyvin. Me voidaan hyvin. Ja ollaan perhe.

Edelleenkin ihmettelen, että tuo huikea pieni ihmisen alku on meidän tytär.

Kiitos, meille kuuluu hyvää

Laskettuaika tuli ja meni reilu viikko sitten.

Eilen meidän ihana pieni tytär saapui. Hän on täydellinen. ❤️

Lapsi somessa

Mua on viime aikoina mietityttänyt oman lapsen kuvien julkaiseminen sosiaalisessa mediassa. Nykyään ollaan paljon tietoisempia kaikkien oikeuksista, ja paljon mediassa puhutaankin lapsen oikeudesta päättää minkälaista jälkeä itsestä nettiin jää. Onko ihan ookoo julkaista lapsen kuvia netissä? 

Keskustelupalstat täyttyy ketjuista, joissa pohditaan mitä esim. julkisessa, isolevikkisessä blogissa esillä oleminen tekee lapsen psyykelle myöhemmin. Traumatisoituuko, onko myöhemmin pahoillaan että kestovaippa- ja pottatreenikokeilut jaetaan kaikkien kesken? Onko soveliasta julkaista söpö kuva omasta lapsesta, jos sen pääsee näkemään kuka tahansa?

Omassa sosiaalisen median virrassa on monenlaisia tyylejä pitää lasta esillä. Ensimmäisenä tulee mieleen tyyppi, joka ei koskaan julkaise kasvokuvaa omasta lapsesta. Itseasiassa monet kuvat on tosi tyylikkäitä, vaikka kuvaussuunnalla onkin rajattu lapsen kasvot pois kuvasta. Tarvittaessa kasvojen päällä on emoji. Joku toinen taas pitää vallan ookoona julkaista kuvia lapsestaan, kun tietää että omaa some-kanavaa ei pääse seuraamaan kuin valitut henkilöt, jotka tosielämässäkin on lapsen ympäristössä mukana. Toisille tuntuu olevan kynnyskysymys se, että lapsen nimi ei ole julkisesti esillä. Sitten on niitä, jotka julkaisee kasvokuvat, nimet, syntymäpäivät, uudet taidot... Mihin teillä on päädytty, ja miksi?

Silloin kun itse olin pieni, ei keneltäkään kerhossa kyselty että saako teidän lasta valokuvata meidän kotialbumiin? Kuvattiin vain. Ja se oli ihan ookoo. 

Meidän beibi on vielä valmistusvaiheessa, joten meillä ei vielä ole mitään somessa julkaistavaa. Toki tätä projektia olen käynyt melko yksityiskohtaisestikin läpi ihan julkisessa blogissa, joskin jokseenkin kasvottomana. Koska en osaa päättää! En tiedä vielä yhtään, mitä mieltä me ollaan lapsen kuvista sosiaalisessa mediassa. Sen henkilökohtaisista asioista, uusista opeista tai sen (huippulystikkäästä) luonteesta - ja niiden jakamisesta siellä somessa. Olen kuitenkin ajatellut, että meillä on hyvä olla vaimon kanssa joku yhtenäinen linja tästä, ennen kuin meidän somet (yhdessä tai erikseen) alkaa täyttyä meidän lapsen kuvista. 

En sano että kenelläkään on ainoaa oikeaa tapaa luovia täällä somekeskeisessä maailmassa, mutta haluaisin kuulla   p e r u s t e l u j a   sille, miksi teillä tehdään just noin? Ehkä sitä kautta saadaan meillekin lisää ajateltavaa ja keksitään joku meidän perheen tyyli kulkea täällä netissä.

Vauvajuhlat - yllätyyyyys!

Lauantaina saatiin viettää ihanat vauvajuhlat, babyshowerit, läheisten ja ystävien kanssa. <3 

Ajankohta valikoitui puhtaasti sen vuoksi, että juuri nyt vaimon äiti on meillä kylässä. Oli ihan huikeeta, että hänkin pääsi paikalle! (miniä-anoppi -suhdetta kuvannee parhaiten se, että ranskasta suoraan suomennettuna sana anoppi kääntyy muotoon kaunis äiti) Myös vaimon ihana sisko pääsi onneksi paikalle, vaikka välimatkaa sekä anoppiin että kyseiseen siskoon onkin melko runsaasti. En ehkä kestä, että paikalla oli myös mun ihana sisko, joka oli järjestellyt omat työvuoronsa sopiviksi, jotta pääsi matkustamaan tänne meille! Puhumattakaan kaikista ihanista ystävistä, jotka järjesti oman elämänsä menot niin, että saatiin nauttia heidän seurasta. 

Mä olen monessa suhteessa vähän nihkeä tyyppi. En oikein perusta yllätyksistä, ja sen vuoksi oikeastaan sainkin tietää juhlista etukäteen. Vaimon mielestä tällaiset asiat kuuluukin pitää yllätyksenä, joten salattiin juhlat häneltä - O N N I S T U N E E S T I ! 

Vauva on saanut hurjasti lahjoja jo muutenkin, mutta niin uskomattomalta tuntuu, että tyypit halusi vielä juhliakin meidän pientä. Ja taas lahjoa sitä! Vaippakakun kaikki vaipat tulee taatusti tarpeeseen, jos vaan beibi niihin sopivasti sujahtaa. Sen lisäksi ihanat vaatteet, hoitotarvikkeet ja itse neulotut villa-asut, toukkapussi ja lelut! Miten sitä ei aina muistakaan, miten ihania ihmisiä ympärillä on. Me ollaan vaimon kanssa ihan onnellisuuskuplassa. Paitsi tulevasta beibistä, myös näistä huikeista tyypeistä meidän ympärillä. Jotka onneksi kaikki tulee jatkossa kuulumaan myös vauvan lähipiiriin.

Vauva sai myös pienen kirjan, johon ystävät ja läheiset on laittanut terveisiä sekä meille että vauvalle. Ihan vähän tuli kyynel silmään, kun luin niitä kaikkia ihania sanoja, joita meidän tärkeät tyypit on halunnut meille sanoa. Vitsi me ollaan onnekkaita, kun meillä on tällaisia ihmisiä meidän ympärillä.

Mun hajamielinen zen -vaimo

32. raskausviikko. Aika menee niin nopeasti.

Vaimo on vieläkin t o d e l l a zen. En tiedä miten se tekee sen, mutta se on vain. 

Hän on jäänyt jo muutama hetki sitten pois töistä. Ollaan hyvä tovi tässä ihmetelty vaimon outoa, rasituksesta nousevaa kuumetta - joka nousee ja laskee ihan hetkessä. Minkäänlaista flunssaa, tai oikeastaan mitään muitakaan oireita, ei ole ollut. Labroja on otettu jos jonkinlaisia ja asian tiimoilta on konsultoitu useampaa eri asiantuntijaa. Mitään erikoista ei mistään löydy, mutta kuume aina näyttää nokkaansa, jos mitään kauppareissua kummempaa hommailee - pyykkien ripustaminen ja astianpesukoneen tyhjentäminenkin jo nostattaa sen lämmön. Sinänsä asia on ihan ok, kun kerran on mahdollisuus olla pois töistä ja vointi on muuten hyvä. Töissä olemistakin rajoittaa lähinnä se huono ja heikottava olo, joka tottakai saapuu aina kun lämpö yhtäkkiä nousee.

Kotona oleminen alkaa ilmeisesti jo hieman kyllästyttää, sillä mä olen jo pitkään nauttinut luxus-arjesta:

mulla on aina eväät valmiina töihin, ihan sitä myöten, että perunatkin on pilkottu valmiiksi. Aion nauttia tästä niin kauan kuin sitä kestää!

Vaimo on myös hieman hajamielinen, joka on todella poikkeuksellista! Normaalissa arjessa mä olen itse se, joka tarvitsee vähän muistuttelua ja apua sellaisessa arjen sujuvuudessa... olispa se vain yksi kerta, kun olen mm. unohtanut eväät kotiin. Silloinkin jos muistan ne ottaa jääkaapista, saatan tyytyväisenä unohtaa ne eteisen kenkätelineen päälle. Miettikää meidän arkea nyt, kun sen hajamielisen pitäisikin olla kartalla kaikesta!

Ylipäänsä raskaus sujuu hyvin. Vauva kasvaa, vaimo voi (määrittämätöntä kuumetta lukuunottamatta) hyvin ja arki tuntuu ihanalta. Kenestäpä arki ei tuntuisi ihanalta, kun ainoa panostus talouden eteen on mennä töihin ja tulla kotiin. Lähes kaikki hankinnat odottaa jo kotona vauvaa saapuvaksi: vaatteita on pesty ja viikattu lipaston laatikoihin, vaunuja koeajettu olohuoneessa ja kaukalokin pääsi eilen ensimmäiselle ajelulle!

Me ollaan lähes valmiita. Vauva ei ihan vielä, niin maltetaan vielä odottaa muutamia viikkoja minin tapaamista! 

En kestä, miten rakastunut voi olla johonkin tyyppiin, jota ei ole vielä edes tavannut.

Moi.

Oho, blogi on jäänyt tyystin unohduksiin. Usein mietin, että n y t ! Mutta ei. 

Nyt on meneillään raskausviikko 29 ja muutama päivä päälle. Vaimolla ja beibillä menee hyvin. Raskaus etenee, tyyppi kasvaa kiltisti keskikäyrällä, myllää vatsassa ihan oman rytmin mukaisesti - joka onneksi vielä on melko hyvin mukautunut vaimon normaaliin rytmiin. 

Toinen makuuhuone alkaa jo näyttää siltä, että meille tosiaan tulee vauva. Siis lähinnä siksi, että se on täyteen tungettu kaikenlaista vauvan tavaraa. Kaikki alkaakin olla jo hankittu, muutamaa ylellisyyttä lukuunottamatta. Sitteri, itkuhälytin ja kantoreppu on vielä hankintalistalla. Mutta muuten me ollaan valmiit. 

Moi vauva, me odotetaan sua!

Vauvalle vaunut, check

Nyt kun rakenneultrassa kaikki oli kunnossa ja vauvakin tuntuu konkreettisemmalta myös mulle, niiden potkujen myötä, ollaan entistä enemmän valmistauduttu vauvan tuloon.

Ollaan nyt käyty tilaamassa sekä vaunut että kaukalo. Onko kukaan muu kokenut jotenkin hankalaksi sen vaunuvalinnan, vaikka liikkeeseen mennessä olisikin jo tiedossa mitä merkkiä ja mallia on lähdetty hakemaan? Eri rungot, renkaat, kankaat... Huh huh.

Me päädyttiin vaunuissa Emmaljunga NXT90F, joka taitaakin olla sama malli, kuin Perheunelmia-blogin vaunut. Väriksi otettiin Lounge grey. Vaikka vaunuvalinta sinänsä olikin helppo tehdä, niin vitsi miten monipuolisesti on käytännöllisen ja monikäyttöisen oloisia vaunuja! Ja jotka on lisäksi vielä hienoja. Aikamoista selvitystyötä saa etukäteen tehdä, jotta pääsee edes jokseenkin kärryille siitä, mitä kuvittelee vaunuilta haluavansa. 

Valittiin siis NXT90-mallista FLAT versio, jossa istuin on sellainen perinteisen mallinen ja menee täysin vaakaan asentoon. NXT90-vaunuja saa myös kuppi-istuimella, joka henkilökohtaisesti miellytti mun silmää hieman tuota flat'tia enemmän. Kuppi-istuimella vaunut on hieman siromman näköiset, joskin vaunurunko näytti melko suurelta. Flat-version istuin ei kuitenkaan sekään ole mikään valtamerilaiva, vaan näyttää ihan sopusuhtaiselta paketilta rungon kanssa. Ajateltiin lähteä liikkeelle tuolla kokonaan makuuasentoon saatavalla mallilla. Onko jollakin ollut vaunuissa/rattaissa kuppi-istuin ja mitä ootte tykännyt siitä? Ensimmäisen lapsen ja ensimmäisten vaunujen kanssa päädyttiin perinteiseen lähinnä kai sen vuoksi, ettei kummallakaan ole kokemusta kuppi-istuimesta käytännössä. 

Kaukalo otettiin isofixillä ja lisäksi vielä adapteri vaunurunkoon. Varmasti vasta käytännössä huomataan kuinka järkeviä valintoja ollaan tehty; hankala vielä sanoa tuleeko esimerkiksi adapterilla olemaan käyttöä, mutta noissa hankintojen hinnoissa yksi adapteri ei paljoa tunnu. Ootteko muut kokeneet kaukalon yhdistämisen vaunujen runkoon hyödyllisenä? 

Melko jees fiilis, kun parit isommat hankinnat on nyt jo tehty! Ja vielä enemmän jees fiilis siitä, että oltiin liikkeellä hyvien alennusten aikaan! Nyt elokuun ja alkusyksyn aikana monet mallistot päivittyy ja kuosit vaihtuu, niin tuotteita myydään aika hyvillä alennuksilla. Kelpaa.

Ekat potkut!

Moi kesälomalta! Loma alkaa kohta olla taputeltu ja vitsi mitä kaikkea me ollaan ehditty tehdä!

Ehkä huikeinta lomassa on ollut, että ihan pari päivää edellisen postauksen jälkeen tunsin ensimmäistä kertaa vauvan potkut vaimon vatsalla! Lempparirutiiniksi onkin tullut ne hetket iltaisin, kun käsi vaimon vatsan päällä odottelen että beibi ilmoittaisi itsestään. Ihan mieletöntä. Jokainen potku, jonka tunnen, tuntuu ihan yhtä huikealta kuin kaikki edellisetkin. En malta odottaa, että tavataan vauvan kanssa!

Tuntuu jännittävältä miettiä, millainenkohan persoona meidän vauva on. Välillä tuntuu että vatsassa oleva tyyppi aktivoituu liikkumaan, kun puhun vaimon vatsalle. Olkoon kuviteltua puheelle liikkumista tai ei, niin tuntuu hauskalta ajatella että beibi alkaa tajuta ketä me ollaan! Se on kova tyyppi liikkumaan ja potkimaan aina kun vaimo asettuu aloilleen. Ajankohdasta riippumatta: nukkumaan mennessä, ohjelmia katsellessa TV:stä tai vaikka sohvalla lukiessa. "Taas mua potkitaan" onkin aika yleinen lausahdus vaimon suusta, kun se yrittää rauhassa lepäillä.

Onko teillä raskausaikana voinut päätellä jotain vauvan persoonasta? Onko vaikka joku superaktiivinen kaveri ollut myös syntymänsä jälkeen aina liikkeellä? 

Ihan parasta, että päivä päivältä meidän beibistä tulee jotenkin todellisempi ja enemmän läsnäoleva. Tänä vuonna ei harmita yhtään, että kesä loppuu taas liian äkkiä. Rakastan alkutalvea ja joulua. Tänä vuonna varmaan enemmän, kuin kaikkia aiempia yhteensä.

Rakenneultra ja raskauden puoliväli, jee!

Tänään oli jännittävä päivä, sillä paitsi että oltiin rakenneultrassa, on myös raskauden puoliväli saavutettu! Huikeaa! En voi uskoa, miten nopeasti aika kuluu. Vastahan koko alkionsiirto tehtiin ja vielä vähemmän aikaa on siitä positiivisesta raskaustestistä. 

Jännitin rakenneultraa aika paljon. Varsinkin tää viimeinen viikko ennen ultraa oli aika tuskaisa. En tietenkään ajatellut mahdollisia tuloksia koko ajan, mutta aina kun tuli mieleen kuuluisa "entä jos..." niin olo oli lähes ahdistunut. Pessimisti ei pety?

Rakenneultra on kuitenkin nyt onneksi takana. Ja mikä vieläkin huojentavampaa, kaikki oli kuten kuuluukin! Kaikki tarvittavat rakenteet löytyi ja näytti siltä miltä pitääkin. Istukka on kohdun etuseinässä kiinni, joten ensimmäisiä potkuja saanemme vielä edelleen hieman odotella. Beibi kasvaa kuitenkin keskikäyrällä ja vastaa hyvin viikkoja. Painoa on nyt 330 grammaa. Niin pieni, mutta silti jo niin iso!

Ultrassa hieman säikäytti, kun kätilö halusi jotain tummia länttejä näyttää vielä lääkärille tarkemmin. Kätilö sanoi kyllä heti, ettei ole mitään hälyyttävää, mutta hän haluaa että lääkäri vielä tarkistaa asian kuitenkin. Onneksi lääkäri pääsi jo muutaman minuutin kuluttua hollille, niin ei tarvinnut jäädä odottelemaan ensi viikkoa ja uutta kontrollia. Kaikki oli kuitenkin hyvin. Tummat läntit oli siis suolenmutkia, jotka jostain syystä näkyi hieman korostuneesti ultrassa. Hyvä näin.

Beibi ei ollut kovinkaan kiinnostunut poseeraamaan, joten kovin hyviä kuvia ei tyypistä nyt saatu mukaan. Pääasia kuitenkin että kaikki oli hyvin! Kuvista mun lemppari oli kuitenkin jalka. Ultrakuvassa ei tosiaankaan ole mitään muuta, kuin hieman säärtä ja jalkaterä. Mutta miettikääpä miten hieno se jalkaterä on! Meidän vauvan oma.

Vaikka kädet tyypillä olikin lähes koko ultrauksen ajan kasvoilla, niin melko auliisti hän kuitenkin itseään kuvautti muista kulmista. Meidän vauva on tyttö.

Heh. Meidän vauva. En kestä!

Ei ole helppoa olla zen

Miten lasta kuuluu odottaa? Voiko olla innoissaan ja onnellinen raskaudesta, vaikkei sitä hehkuttaisikaan koko maailmalle? Ja vaikka osaisi puhuakin myös muista asioista, kuin siitä syntyvästä lapsesta.

Multa on muutamaan kertaan tiedusteltu raskaana olevan puolisoni mielialaa. Koska kuulemma jo raskausviikolta kahdeksan alkaen, odottavan äidin mieliala voi vaikuttaa sikiöön. Ja kysyjä epäili vaimon olevan jotenkin raivon partaalla ja huonolla mielellä. En ole vieläkään ihan varma, mihin tämä arvio pohjautui. Jokaisella kerralla olen kuitenkin kertonut toisen voivan hyvin ja olevan ihan oma iloinen, positiivinen ja tyytyväinen itsensä.

Toisaalta multa on myös tiedusteltu, että odotetaanko me edes innoissaan sitä vauvaa. Koska me ei kuulemma puhuta siitä mitään. En ihan saanut siitä ajatuksesta kiinni, että minkälaista keskustelua meidän siis pitäisi siitä vauvasta käydä? 

Kyllä. Vaimo on onnellinen ja iloinen.

Kyllä. Me odotetaan sitä lasta innolla.

On toki totta, ettei olla tehty käytännössä mitään hankintoja sitä vauvaa varten. Ollaan ostettu yhdet sukat. Ei olla juurikaan urhattu ajatuksia vielä vaunuille, kaukalolle tai kaikelle sille muulle oheishärpäkkeelle, mitä ilmeisesti vauvojen kanssa tarvitsee. Tai pitäisi ainakin kuvitella tarvitsevansa. 

Raskaus ei ole vielä edes ihan puolivälissä, joten onhan meillä aikaa. Ja onhan tämä eittämättä meidän elämän isoin asia tällä hetkellä, ehkä koko elämässäkin. Me ei vaan perusluonteilta olla sellasia etukäteen vouhkaajia. Vaimo harrastaa edelleen sitä zeniläistä tyyliä, jossa ottaa vastaan mitä saadaan ja odottaa mitä tuleman pitää. Mä taas yritän olla kyllästyttämättä ihmisiä sillä, että musta tulee vanhempi. 

Vauva on joka päivä meidän elämässä läsnä. Tietenkin. Tykkään kuunnella vaimon mahan läpi sitä kuplintaa, mitä minityyppi siellä kohdussa pyöriessään aiheuttaa. Osa siitä mun kuuntelusta on varmaan jotain suolikaasua, mutta ei se haittaa, musta on kiva kuvitella kuuntelevani vauvaa. Vaimo silittää omaa vatsaa, mä silitän vaimon vatsaa. Tuijotellaan hölmistyneinä toisiamme ja toteamme kerta toisensa jälkeen että siellä se nyt kasvaa. Tottakai me odotetaan vauvaa innoissaan. Ja ollaan onnellisia. 

Tämä raskaus ei vaan ollut mikään itsestäänselvyys. Ei ollut ihan kerta tai kaksi, kun yritettiin olla herättelemättä toiveita - jottei negatiiviseen raskaustestiin tarvitsisi taas pettyä niin kovin. Yritettiin kuukausi toisensa jälkeen, jokaisen inseminaation jälkeen, olla kiintymättä johonkin, mitä ei ehkä välttämättä ollut edes tulossa. Eikä tosiaan pitkään aikaan ollutkaan.

Nyt me odotetaan sitä lasta syntyväksi, josta me haaveiltiin niin pitkään. Ne turhat, loputtoman pitkät, kuukaudet kouli meitä siinä, että me otetaan nyt päivä kerrallaan. Me tehdään tätä meidän tavalla. Ja silti ollaan ihan yhtä innoissaan, kuin varmaan kuka tahansa muukin.

Melkein lomalla

Melkein voisi päivitystahdista luulla, että ollaan jo kesälomalla. Syvällä sisimmässäni toivonkin, että oltais! Tai en oikeestaan edes syvällä sisimmässäni, vaan ihan avoimen julkisesti. Tällä hetkellä kropassa painaa vähän juuri päättynyt viikon työputki, joka käsitti hiukan reilut 80 työtuntia. Viimeiset rutistukset ennen lomaa on onneksi jo menossa. Kaksi viikkoa, niin minut on vapautettu kesälaitumille ja muutaman päivän päästä vaimo seuraa perässä. Ei ihan vielä lomakampaa, mutta kohta...

Raskaus sujuu omalla painollaan. Vaimon vatsa on jo pullahtanut esiin ja tuntuu että joka päivä ihmettelen miten se on jo siinä. Niin esillä. Aika menee niin nopeasti! Ja onneksi vaimo voi hyvin. Nyt lienee ne hetket, kun alkuraskauden huonovointisuudet on selätetty, mutta vatsa on vielä niin pieni, ettei se häiritse oloa ja menoa.

Tämä vaimon seesteinen olo on kyllä päätetty käyttää hyväksi, joten ollaan tänäänkin menossa kohti pääkaupunkia hieman juhlistamaan Pridea! Tähän meidän tämän vuoden Pride-juhlallisuudet sitten jääkin, kun töiden vuoksi ollaan koko loppuviikko estytty osallistumasta hulinaan. Ehkä ensi vuonna sitten enemmän!

Lomasuunnitelmia ollaan tehty tosi vähän. Viime vuonna loma meni jotenkin reisille, kun majailtiin muiden nurkissa, poissa kotoa putkiremontin tieltä. Tänä vuonna toivotaan mahdollisimman paljon vaan oleilua. Ja sitä, että saa päivän mittaan päättää mitä huvittaa tehdä. Vai huvittaako tehdä yhtään mitään. Pyörähdys asuntomessuilla Porissa, kyläilyä vaimon kotipuolessa pohjoisessa ja yhdet kolmekymppiset. 

Loman tärkeimmäksi goalsiksi ollaan kuitenkin ajateltu ottaa vaunujen pohdinta. Henkilökohtaisestihan olen tehnyt tutkivaa työtä viimeiset 10 vuotta, ihan vaan varmuuden vuoksi, mutta käytännössä meillä ei ole vielä juurikaan hajua siitä millaiset kärryt me beibille haluttaisi. Paitsi sen, että ne olis harmaat. Jos jollain on tiedossa unelmien vaunut, niin jakakaa se tieto! Mitään peltoa kyntäviä sotavaunuja me ei tarvita, mutta tilavat vaunut jotka vie mahdollisimman vähän tilaa. Haha. Niin, ja jos ne olis harmaat.

Ensimmäinen kolmannes, check!

Raskaus sujuu hyvin. Ensimmäinen kolmannes on nyt taputeltu ja uskalletaan olla jo hieman turvallisemmin mielin. Äitiyspolin ultrassa käytiin pari viikkoa sitten ja kaikki oli hyvin, onneksi! Niskaturvotus oli normaali ja kromosomipoikkeavuuksien todennäköisyys pieni. Sikiö näyttää jo ihan vauvalta! Hullua nähdä, että niin pienellä - vain reilun kuuden senttimetrin mittaisella - voi olla jo n e n ä! Enkä välttämättä koskaan ole nähnyt niin hienoa, pientä selkärankaa. Siellä se on. Meidän beibi.

Paitsi että äitiyspolilla käynti oli ihan huikea; kun ensimmäisen kerran kuultiin kunnolla vauvan syke, nähtiin aivan pieneltä ihmiseltä näyttävä ihmisenalku JA ei oltaisi mukavampaa kätilöä voitu toivoa! Ihanaa, kun joku selittää selkeällä kielellä mitä nyt näkyy ja mitä kaikki tarkoittaa. Me ymmärrettiin kaikki mitä pitikin ja sen lisäksi saatiin useita kuvia siitä pienestä tyypistä! Sydäntä lämmitti erityisesti se, kun kätilö pysäytti ultrakuvan kohtaan, jossa näyttää aivan kuin beibi vilkuttaisi meille. Äitien sydämet sulatettu.

Heikotus on raskauden alussa ollut tosi vahvasti läsnä. Neljän viikon sairausloman jälkeen vaimo on nyt ollut neljä päivää takaisin töissä. Ja ilmeisesti ihan hyvin sujuu! Töistä tullessa se on ehkä normaalia väsyneempi, mutta pysyy tolpillaan ja kokee että pärjäilee mukavasti. Se onkin kyllä ihan huikea parannus, kun vielä viikko, pari sitten sadanmetrin koiran ulkoilutus oli jo liikaa. Mun lemppari näistä edelleen läsnäolevista raskausoireista on väsymys. Rakastan päiväunia ja parasta on, kun nykyään saan vaimon päikkäreille viereen! 

Meillä menee siis hyvin. Innolla seurataan kasvavaa vatsaa ja mietitään tulevaisuutta perheenä. Tänä vuonna joulu on aiempaakin parempi, kun odotuksissa on juuri ennen joulua kokonaiseksi täydentyvä perhe. <3 Me kaks ja beibi. Ja se koira.

"isyysloma"

Siis vanhempainvapaa. Tässä tarkoitan niitä 1-18 päivää, jotka toinen vanhempi voi lapsen synnyttyä viettää kotona synnyttäneen puolison ja lapsen kanssa.

Voisiko joku vääntää rautalangasta, että onhan nykyään myös naisparin ei-synnyttävällä osapuolella oikeus jäädä lapsen synnyttyä kotiin? Käyttämään noita yllä olevia päiviä. Luulin tietäväni miten homma menee, mutta menin Googleen varmistelemaan asiaa ja lopputuloksena on se, että mulla on aivokasvain, reuma ja tuberkuloosi. 

Mua myös hieman kiinnostaa, miten arkivapaat vaikuttaa vanhempainvapaapäivien kulumiseen? 

Tää on nyt kyllä ihan vakava ongelma, jota mun oli pakko alkaa selvittää viime yönä. Myöskin erittäin ajankohtaista, sillä saattaahan se lapsi syntyä jo  puolen vuoden päästä! Haha.

Vaimon raskausoireet

Se kävelee hitaammin kuin mummot rollaattorilla. Koska hengästyy nopeasti, selkä kipeytyy ja alkaa heikottaa.

Se on niin väsynyt, että on nukkunut pari kertaa päiväunet. Mitä se ei normaalisti koskaan tee. Se nukkuisi mielellään kellon ympäri, koska koko ajan väsyttää, mutta toisaalta herää aamuyöstä jo valvomaan. Pari tuntia heräämisen jälkeen se onkin taas jo väsynyt. Ja ilolla kaivautuu peiton alle yhtä aikaisin kuin ne rollaattorimummot. 

Sitä heikottaa ja voi pahoin. Ei onneksi tarvitse oksennella, mutta 12 tuntia päivässä kestävä kuvotus ja sitä myötä heikotus ei ole sekään kivaa. Jalkeilla se kestää olla vaihtelevasti parista minuutista varttiin. Tiskikoneen tyhjennys kestää sen pari minuuttia, mutta sen jälkeen tarvitsee jo lepotauon. Yleensä keittiön lattialla istuskellen. Ja sitä mummo-vauhtia kävellen pystyy juuri ja juuri 15-20 minuutin "lenkkiin". 

Se syö meidät vararikkoon. Koska aina on nälkä. Paitsi että puolet ajasta mikään ei oikein maistu ja kuvottaa. Paitsi kaikki se, mitä meillä ei kotona ole. Tänään maistuu jogurtti tosi hyvältä, niin me ostetaan sitä varastoon jääkaappiin. Ja huomenna se ei halua edes ajatellakaan jogurttia. Eli mun ruokavalio on viime aikoina ollut kaikki vaimon jämät. Siis vaikka kaksi litraa jogurttia päivässä, ennen kuin se menee vanhaksi.

Sen vatsa on kuin iso ilmapallo. Alkuraskauden turvotus on läsnä ihan toden teolla. Ultratessa tuli ilmi, että munasarjat on edelleen melko kookkaat keltarauhasten vuoksi. Niitä on paljon, ja ne on isoja. Vaikuttaa siltä, että alkion siirron jälkeen jonkinlainen hyperstimulaatio on kuitenkin tullut, vaikka olikin täysin oireeton. Jos en tietäisi, en välttämättä uskoisi, että nyt on meneillään vasta rv 9+6.

Kaikella rakkaudella: se on myös ollut tosi ärsyttävä. Pienetkin asiat hermostuttaa ja se ärsyyntyy, kun mä en ymmärrä sitä. Vaikkei se itsekään selkeästi tiedä, mitä se yrittää sanoa. Onkin ollut aika outoa, kun yleensä se on niin tasainen ja sillä on niin pitkä pinna - ja nyt en toisaalta aina edes tiedä, missä kohtaa se kivi sen kengässä on. Hormonitoiminta on ainakin siis hyvin käynnissä!

Kuka myöntää olleensa raskausaikana ärsyttävä? Tai himoinneensa just sitä tuoretta ananasta (mielellään keskellä yötä, kun se ananas on edellisenä päivänä jätetty ostamatta), joka toissapäivänä sai aikaan vaan ihan megalomaanisen oksetuksen? Tai mitä outoja makuyhdistelmiä ootte himoinnut? Vaalin ikuisesti muistoa, kun kuulin sukulaisen halunneen syödä seinistä rappausta.

Onhan tää. Aika kivaa aikaa.

Ensimmäinen neuvola

Pitkän työputken päätti muutama yövuoro, joten siitä onkin hyvä mennä suoraan ensimmäiselle neuvolakäynnille.

Eilinen aamu oli jännittävä! Meidän ensimmäinen neuvolakäynti tulevina vanhempina. Luulin jo päässeeni tämän vaiheen yli, mutta kaikista eniten jännitin miten meidät naisparina otetaan vastaan. Vaikka me ollaan aina kohdattu pariskuntana ihan normaalia kohtelua, olen jostain syystä kehittänyt päähäni kuvan, jossa mun täytyy jotenkin perustella ja vakuuttaa tätä meidän parisuhdetta. Ei ole tähän mennessä vielä tarvinut. Eikä tarvinut eilenkään.

Vaimo on super zen, edelleen. Monissa asioissa. Ehkä sen takia ensimmäistä neuvola-aikaa varatessaan hän ei huomannut mainita mitään puolisosta: näppärästi jäi siis pimentoon myös se, että vaimolla onkin vaimo. Kenellä tahansa voi mennä pasmat sekaisin, kun mielikuva ja odotus ei vastaakaan todellisuutta. Olet valmistautunut tuleviin vanhempiin äitinä ja isänä, mutta vastassa onkin kaksi äitiä. 

Kävi kuitenkin ilmi, että myös meidän neuvolan terveydenhoitaja on super zen. Tuntuipa huikealta, kun hän niin luonnollisesti puhui meistä molemmista tulevina vanhempina. Ei kertaakaan outoja kysymyksiä lapsen isästä tai sanavalinnoissa takeltekua. Ei sillä, en olisi loukkaantunut. 

Vaimon verenpaine - hyvä. Virtsanäyte - normaali. Audit-testi molemmille - molemmille yksi piste. Ei tupakkaa, nuuskaa, vältettäviä ruoka-aineita. Kyllä monivitamiini, foolihappo, normaalit elämäntavat, liikunta. Kyllä myös kahdelle sokerirasituskokeelle. Lähisuvun tyypin II diabetes motiivina päädyttiin yhdessä terveydenhoitajan kanssa kahteen sokerirasituskokeeseen. Sinänsä taustatiedot ei olisi kahta testausta vättämättä vaatinut, mutta ihan vain varmuuden vuoksi. Eihän siitä haittaakaan ole.

Jäi niin hyvä fiilis. Tunnin luonnollinen, rento ja miellyttävä keskustelutuokio kolmen ihmisen kesken. Kaksi tulevaa vanhempaa ja se terveydenhoitaja, ammattilainen. Neljäsataa lappua tietoa, ohjeita, hyödyllisiä linkkejä, puhelinnumeroita. Ja ne kaksi tulevaa vanhempaa informaatioähkyssä. 

Varhaisultra

Varhaisultra. Yksi viikkoja vastaava mini löytyi, sykkeineen, kaikkineen. So far so good. <3