perjantai 29. kesäkuuta 2018

Ei ole helppoa olla zen

Miten lasta kuuluu odottaa? Voiko olla innoissaan ja onnellinen raskaudesta, vaikkei sitä hehkuttaisikaan koko maailmalle? Ja vaikka osaisi puhuakin myös muista asioista, kuin siitä syntyvästä lapsesta.

Multa on muutamaan kertaan tiedusteltu raskaana olevan puolisoni mielialaa. Koska kuulemma jo raskausviikolta kahdeksan alkaen, odottavan äidin mieliala voi vaikuttaa sikiöön. Ja kysyjä epäili vaimon olevan jotenkin raivon partaalla ja huonolla mielellä. En ole vieläkään ihan varma, mihin tämä arvio pohjautui. Jokaisella kerralla olen kuitenkin kertonut toisen voivan hyvin ja olevan ihan oma iloinen, positiivinen ja tyytyväinen itsensä.

Toisaalta multa on myös tiedusteltu, että odotetaanko me edes innoissaan sitä vauvaa. Koska me ei kuulemma puhuta siitä mitään. En ihan saanut siitä ajatuksesta kiinni, että minkälaista keskustelua meidän siis pitäisi siitä vauvasta käydä? 

Kyllä. Vaimo on onnellinen ja iloinen.
Kyllä. Me odotetaan sitä lasta innolla.

On toki totta, ettei olla tehty käytännössä mitään hankintoja sitä vauvaa varten. Ollaan ostettu yhdet sukat. Ei olla juurikaan urhattu ajatuksia vielä vaunuille, kaukalolle tai kaikelle sille muulle oheishärpäkkeelle, mitä ilmeisesti vauvojen kanssa tarvitsee. Tai pitäisi ainakin kuvitella tarvitsevansa. 

Raskaus ei ole vielä edes ihan puolivälissä, joten onhan meillä aikaa. Ja onhan tämä eittämättä meidän elämän isoin asia tällä hetkellä, ehkä koko elämässäkin. Me ei vaan perusluonteilta olla sellasia etukäteen vouhkaajia. Vaimo harrastaa edelleen sitä zeniläistä tyyliä, jossa ottaa vastaan mitä saadaan ja odottaa mitä tuleman pitää. Mä taas yritän olla kyllästyttämättä ihmisiä sillä, että musta tulee vanhempi. 

Vauva on joka päivä meidän elämässä läsnä. Tietenkin. Tykkään kuunnella vaimon mahan läpi sitä kuplintaa, mitä minityyppi siellä kohdussa pyöriessään aiheuttaa. Osa siitä mun kuuntelusta on varmaan jotain suolikaasua, mutta ei se haittaa, musta on kiva kuvitella kuuntelevani vauvaa. Vaimo silittää omaa vatsaa, mä silitän vaimon vatsaa. Tuijotellaan hölmistyneinä toisiamme ja toteamme kerta toisensa jälkeen että siellä se nyt kasvaa. Tottakai me odotetaan vauvaa innoissaan. Ja ollaan onnellisia. 

Tämä raskaus ei vaan ollut mikään itsestäänselvyys. Ei ollut ihan kerta tai kaksi, kun yritettiin olla herättelemättä toiveita - jottei negatiiviseen raskaustestiin tarvitsisi taas pettyä niin kovin. Yritettiin kuukausi toisensa jälkeen, jokaisen inseminaation jälkeen, olla kiintymättä johonkin, mitä ei ehkä välttämättä ollut edes tulossa. Eikä tosiaan pitkään aikaan ollutkaan.

Nyt me odotetaan sitä lasta syntyväksi, josta me haaveiltiin niin pitkään. Ne turhat, loputtoman pitkät, kuukaudet kouli meitä siinä, että me otetaan nyt päivä kerrallaan. Me tehdään tätä meidän tavalla. Ja silti ollaan ihan yhtä innoissaan, kuin varmaan kuka tahansa muukin.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Melkein lomalla

Melkein voisi päivitystahdista luulla, että ollaan jo kesälomalla. Syvällä sisimmässäni toivonkin, että oltais! Tai en oikeestaan edes syvällä sisimmässäni, vaan ihan avoimen julkisesti. Tällä hetkellä kropassa painaa vähän juuri päättynyt viikon työputki, joka käsitti hiukan reilut 80 työtuntia. Viimeiset rutistukset ennen lomaa on onneksi jo menossa. Kaksi viikkoa, niin minut on vapautettu kesälaitumille ja muutaman päivän päästä vaimo seuraa perässä. Ei ihan vielä lomakampaa, mutta kohta...

Raskaus sujuu omalla painollaan. Vaimon vatsa on jo pullahtanut esiin ja tuntuu että joka päivä ihmettelen miten se on jo siinä. Niin esillä. Aika menee niin nopeasti! Ja onneksi vaimo voi hyvin. Nyt lienee ne hetket, kun alkuraskauden huonovointisuudet on selätetty, mutta vatsa on vielä niin pieni, ettei se häiritse oloa ja menoa.

Tämä vaimon seesteinen olo on kyllä päätetty käyttää hyväksi, joten ollaan tänäänkin menossa kohti pääkaupunkia hieman juhlistamaan Pridea! Tähän meidän tämän vuoden Pride-juhlallisuudet sitten jääkin, kun töiden vuoksi ollaan koko loppuviikko estytty osallistumasta hulinaan. Ehkä ensi vuonna sitten enemmän!

Lomasuunnitelmia ollaan tehty tosi vähän. Viime vuonna loma meni jotenkin reisille, kun majailtiin muiden nurkissa, poissa kotoa putkiremontin tieltä. Tänä vuonna toivotaan mahdollisimman paljon vaan oleilua. Ja sitä, että saa päivän mittaan päättää mitä huvittaa tehdä. Vai huvittaako tehdä yhtään mitään. Pyörähdys asuntomessuilla Porissa, kyläilyä vaimon kotipuolessa pohjoisessa ja yhdet kolmekymppiset. 

Loman tärkeimmäksi goalsiksi ollaan kuitenkin ajateltu ottaa vaunujen pohdinta. Henkilökohtaisestihan olen tehnyt tutkivaa työtä viimeiset 10 vuotta, ihan vaan varmuuden vuoksi, mutta käytännössä meillä ei ole vielä juurikaan hajua siitä millaiset kärryt me beibille haluttaisi. Paitsi sen, että ne olis harmaat. Jos jollain on tiedossa unelmien vaunut, niin jakakaa se tieto! Mitään peltoa kyntäviä sotavaunuja me ei tarvita, mutta tilavat vaunut jotka vie mahdollisimman vähän tilaa. Haha. Niin, ja jos ne olis harmaat.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Ensimmäinen kolmannes, check!

Raskaus sujuu hyvin. Ensimmäinen kolmannes on nyt taputeltu ja uskalletaan olla jo hieman turvallisemmin mielin. Äitiyspolin ultrassa käytiin pari viikkoa sitten ja kaikki oli hyvin, onneksi! Niskaturvotus oli normaali ja kromosomipoikkeavuuksien todennäköisyys pieni. Sikiö näyttää jo ihan vauvalta! Hullua nähdä, että niin pienellä - vain reilun kuuden senttimetrin mittaisella - voi olla jo n e n ä! Enkä välttämättä koskaan ole nähnyt niin hienoa, pientä selkärankaa. Siellä se on. Meidän beibi.

Paitsi että äitiyspolilla käynti oli ihan huikea; kun ensimmäisen kerran kuultiin kunnolla vauvan syke, nähtiin aivan pieneltä ihmiseltä näyttävä ihmisenalku JA ei oltaisi mukavampaa kätilöä voitu toivoa! Ihanaa, kun joku selittää selkeällä kielellä mitä nyt näkyy ja mitä kaikki tarkoittaa. Me ymmärrettiin kaikki mitä pitikin ja sen lisäksi saatiin useita kuvia siitä pienestä tyypistä! Sydäntä lämmitti erityisesti se, kun kätilö pysäytti ultrakuvan kohtaan, jossa näyttää aivan kuin beibi vilkuttaisi meille. Äitien sydämet sulatettu.

Heikotus on raskauden alussa ollut tosi vahvasti läsnä. Neljän viikon sairausloman jälkeen vaimo on nyt ollut neljä päivää takaisin töissä. Ja ilmeisesti ihan hyvin sujuu! Töistä tullessa se on ehkä normaalia väsyneempi, mutta pysyy tolpillaan ja kokee että pärjäilee mukavasti. Se onkin kyllä ihan huikea parannus, kun vielä viikko, pari sitten sadanmetrin koiran ulkoilutus oli jo liikaa. Mun lemppari näistä edelleen läsnäolevista raskausoireista on väsymys. Rakastan päiväunia ja parasta on, kun nykyään saan vaimon päikkäreille viereen! 

Meillä menee siis hyvin. Innolla seurataan kasvavaa vatsaa ja mietitään tulevaisuutta perheenä. Tänä vuonna joulu on aiempaakin parempi, kun odotuksissa on juuri ennen joulua kokonaiseksi täydentyvä perhe. <3 Me kaks ja beibi. Ja se koira.