Lapsi somessa

Mua on viime aikoina mietityttänyt oman lapsen kuvien julkaiseminen sosiaalisessa mediassa. Nykyään ollaan paljon tietoisempia kaikkien oikeuksista, ja paljon mediassa puhutaankin lapsen oikeudesta päättää minkälaista jälkeä itsestä nettiin jää. Onko ihan ookoo julkaista lapsen kuvia netissä? 

Keskustelupalstat täyttyy ketjuista, joissa pohditaan mitä esim. julkisessa, isolevikkisessä blogissa esillä oleminen tekee lapsen psyykelle myöhemmin. Traumatisoituuko, onko myöhemmin pahoillaan että kestovaippa- ja pottatreenikokeilut jaetaan kaikkien kesken? Onko soveliasta julkaista söpö kuva omasta lapsesta, jos sen pääsee näkemään kuka tahansa?

Omassa sosiaalisen median virrassa on monenlaisia tyylejä pitää lasta esillä. Ensimmäisenä tulee mieleen tyyppi, joka ei koskaan julkaise kasvokuvaa omasta lapsesta. Itseasiassa monet kuvat on tosi tyylikkäitä, vaikka kuvaussuunnalla onkin rajattu lapsen kasvot pois kuvasta. Tarvittaessa kasvojen päällä on emoji. Joku toinen taas pitää vallan ookoona julkaista kuvia lapsestaan, kun tietää että omaa some-kanavaa ei pääse seuraamaan kuin valitut henkilöt, jotka tosielämässäkin on lapsen ympäristössä mukana. Toisille tuntuu olevan kynnyskysymys se, että lapsen nimi ei ole julkisesti esillä. Sitten on niitä, jotka julkaisee kasvokuvat, nimet, syntymäpäivät, uudet taidot... Mihin teillä on päädytty, ja miksi?

Silloin kun itse olin pieni, ei keneltäkään kerhossa kyselty että saako teidän lasta valokuvata meidän kotialbumiin? Kuvattiin vain. Ja se oli ihan ookoo. 

Meidän beibi on vielä valmistusvaiheessa, joten meillä ei vielä ole mitään somessa julkaistavaa. Toki tätä projektia olen käynyt melko yksityiskohtaisestikin läpi ihan julkisessa blogissa, joskin jokseenkin kasvottomana. Koska en osaa päättää! En tiedä vielä yhtään, mitä mieltä me ollaan lapsen kuvista sosiaalisessa mediassa. Sen henkilökohtaisista asioista, uusista opeista tai sen (huippulystikkäästä) luonteesta - ja niiden jakamisesta siellä somessa. Olen kuitenkin ajatellut, että meillä on hyvä olla vaimon kanssa joku yhtenäinen linja tästä, ennen kuin meidän somet (yhdessä tai erikseen) alkaa täyttyä meidän lapsen kuvista. 

En sano että kenelläkään on ainoaa oikeaa tapaa luovia täällä somekeskeisessä maailmassa, mutta haluaisin kuulla   p e r u s t e l u j a   sille, miksi teillä tehdään just noin? Ehkä sitä kautta saadaan meillekin lisää ajateltavaa ja keksitään joku meidän perheen tyyli kulkea täällä netissä.

Vauvajuhlat - yllätyyyyys!

Lauantaina saatiin viettää ihanat vauvajuhlat, babyshowerit, läheisten ja ystävien kanssa. <3 

Ajankohta valikoitui puhtaasti sen vuoksi, että juuri nyt vaimon äiti on meillä kylässä. Oli ihan huikeeta, että hänkin pääsi paikalle! (miniä-anoppi -suhdetta kuvannee parhaiten se, että ranskasta suoraan suomennettuna sana anoppi kääntyy muotoon kaunis äiti) Myös vaimon ihana sisko pääsi onneksi paikalle, vaikka välimatkaa sekä anoppiin että kyseiseen siskoon onkin melko runsaasti. En ehkä kestä, että paikalla oli myös mun ihana sisko, joka oli järjestellyt omat työvuoronsa sopiviksi, jotta pääsi matkustamaan tänne meille! Puhumattakaan kaikista ihanista ystävistä, jotka järjesti oman elämänsä menot niin, että saatiin nauttia heidän seurasta. 

Mä olen monessa suhteessa vähän nihkeä tyyppi. En oikein perusta yllätyksistä, ja sen vuoksi oikeastaan sainkin tietää juhlista etukäteen. Vaimon mielestä tällaiset asiat kuuluukin pitää yllätyksenä, joten salattiin juhlat häneltä - O N N I S T U N E E S T I ! 

Vauva on saanut hurjasti lahjoja jo muutenkin, mutta niin uskomattomalta tuntuu, että tyypit halusi vielä juhliakin meidän pientä. Ja taas lahjoa sitä! Vaippakakun kaikki vaipat tulee taatusti tarpeeseen, jos vaan beibi niihin sopivasti sujahtaa. Sen lisäksi ihanat vaatteet, hoitotarvikkeet ja itse neulotut villa-asut, toukkapussi ja lelut! Miten sitä ei aina muistakaan, miten ihania ihmisiä ympärillä on. Me ollaan vaimon kanssa ihan onnellisuuskuplassa. Paitsi tulevasta beibistä, myös näistä huikeista tyypeistä meidän ympärillä. Jotka onneksi kaikki tulee jatkossa kuulumaan myös vauvan lähipiiriin.

Vauva sai myös pienen kirjan, johon ystävät ja läheiset on laittanut terveisiä sekä meille että vauvalle. Ihan vähän tuli kyynel silmään, kun luin niitä kaikkia ihania sanoja, joita meidän tärkeät tyypit on halunnut meille sanoa. Vitsi me ollaan onnekkaita, kun meillä on tällaisia ihmisiä meidän ympärillä.

Mun hajamielinen zen -vaimo

32. raskausviikko. Aika menee niin nopeasti.

Vaimo on vieläkin t o d e l l a zen. En tiedä miten se tekee sen, mutta se on vain. 

Hän on jäänyt jo muutama hetki sitten pois töistä. Ollaan hyvä tovi tässä ihmetelty vaimon outoa, rasituksesta nousevaa kuumetta - joka nousee ja laskee ihan hetkessä. Minkäänlaista flunssaa, tai oikeastaan mitään muitakaan oireita, ei ole ollut. Labroja on otettu jos jonkinlaisia ja asian tiimoilta on konsultoitu useampaa eri asiantuntijaa. Mitään erikoista ei mistään löydy, mutta kuume aina näyttää nokkaansa, jos mitään kauppareissua kummempaa hommailee - pyykkien ripustaminen ja astianpesukoneen tyhjentäminenkin jo nostattaa sen lämmön. Sinänsä asia on ihan ok, kun kerran on mahdollisuus olla pois töistä ja vointi on muuten hyvä. Töissä olemistakin rajoittaa lähinnä se huono ja heikottava olo, joka tottakai saapuu aina kun lämpö yhtäkkiä nousee.

Kotona oleminen alkaa ilmeisesti jo hieman kyllästyttää, sillä mä olen jo pitkään nauttinut luxus-arjesta:

mulla on aina eväät valmiina töihin, ihan sitä myöten, että perunatkin on pilkottu valmiiksi. Aion nauttia tästä niin kauan kuin sitä kestää!

Vaimo on myös hieman hajamielinen, joka on todella poikkeuksellista! Normaalissa arjessa mä olen itse se, joka tarvitsee vähän muistuttelua ja apua sellaisessa arjen sujuvuudessa... olispa se vain yksi kerta, kun olen mm. unohtanut eväät kotiin. Silloinkin jos muistan ne ottaa jääkaapista, saatan tyytyväisenä unohtaa ne eteisen kenkätelineen päälle. Miettikää meidän arkea nyt, kun sen hajamielisen pitäisikin olla kartalla kaikesta!

Ylipäänsä raskaus sujuu hyvin. Vauva kasvaa, vaimo voi (määrittämätöntä kuumetta lukuunottamatta) hyvin ja arki tuntuu ihanalta. Kenestäpä arki ei tuntuisi ihanalta, kun ainoa panostus talouden eteen on mennä töihin ja tulla kotiin. Lähes kaikki hankinnat odottaa jo kotona vauvaa saapuvaksi: vaatteita on pesty ja viikattu lipaston laatikoihin, vaunuja koeajettu olohuoneessa ja kaukalokin pääsi eilen ensimmäiselle ajelulle!

Me ollaan lähes valmiita. Vauva ei ihan vielä, niin maltetaan vielä odottaa muutamia viikkoja minin tapaamista! 

En kestä, miten rakastunut voi olla johonkin tyyppiin, jota ei ole vielä edes tavannut.