Aika menee niin nopeasti!

Meidän vauva on jo reilut viisi kuukautta vanha. Ihan huikeaa nähdä pienen ihmisen kehitystä. Jokainen uutena opittu asia, eli käytännössä ihan kaikki, on aina niin jännittävää. Sekä lapselle, että vanhemmille. Uudenlainen ääni tai huulten päristely on aina muutaman päivän kestävä juttu, jota harrastetaan tauotta. Samaan aikaan ihmettelen sitä, että hei meidän lapsihan osaa rapsuttaa! Ja hän rapsuttaa aivan kaikkea, tauotta.

Niin pieneen, mutta niin suureen, ikään on mahtunut vaikka kuinka paljon. Hän on käynyt lomalla pohjoisessa - 600 kilometrin automatka suuntaansa oli ajatuksena äideille aika jännittävä. Mutta ai että se meni hienosti! Beibi on osallistunut isoisoäitinsä muuttoon, kyläillyt, ollut hoidossa. Hän on käynyt keinumassa, ravintolassa ja kahviloissa. Hän on ollut ostoksilla ja rakastunut jokaiseen vaatteeseen, josta äidit ei niin välitä. Hän on vienyt kaikkien sydämet.

Hän on niin s u l o i n e n. Hän rakastaa meidän koiraa ja sen heiluvaa, tuuheaa häntää. Hänellä on lempileluja, kuten punainen rinkula jonka käyttöfunktiota äidit edelleenkin ihmettelee. Hän on varsinainen sylivauva ja nukkuu mieluiten sylissä tai kainalossa ihan lähellä. Toisaalta hän viihtyy pitkiä aikoja lattialla tutkien pientä purkautuvaa langanpätkää. Edelleen hän herää hymyillen. Hän hymyilee paljon, hän nauraa (joskin hieman valikoiden ja kitsaasti).

Hän on niin pieni, että käyttää edelleen samoja vaatteita kuin syntyessään. Vaikkakin nyt ne vaatteet ei ole enää isoja, vaan sopivan kokoisia. Meidän pieni kuivan kesän orava. Toisaalta en malta odottaa että hän kasvaa ja voidaan nauttia elämän tarjoamista ihmeistä ihan eri tavalla! Toisaalta, en kestä sitä että hän kasvaa niin nopeasti.

Hän on niin r a k a s.

Meidän vauva

Hän on pian kolme kuukautta vanha. Hän on niin suloinen, ettei mene päivääkään etten ihmettelisi miten jotain noin täydellistä voi olla olemassa.

Vaimo oli hoitojen ja raskauden aikana hyvinkin zen ja ehkä sen vuoksi myös meidän vauva on todella zen. Hän on hyväntuulinen heti herättyään ja käytännössä jatkaa samaa rataa koko päivän. Hän hymyilee onnellisena, kun tulen töistä. Hän hymyilee ruokailuhetken jälkeen ja hiljaisella, pienellä äänellä kiittää hyvästä ateriasta, samalla tuijottaen äitiään tiiviisti silmiin. Hän on niin suloinen!

Aika menee niin nopeasti. Meidän vauvalla on jo nimi ja hän on kasvanut pituutta ja saanut painoa. Hän kääntyy selältä vatsalleen, tarttuu esineisiin ja maistaa niitä kaikkia. Hän hymyilee, jokeltelee ja kiljuu. Hänellä on lempilelu - mustekala Mauri. Hän rakastaa paitsi Mauria, niin myös omia pehmeitä kirjojaan. Hän on niin ihanan kiinnostunut kaikesta! On ihanaa oppia tuntemaan tuon pienen tyypin persoonaa.

Hän kuuntelee tarkkaavaisesti kun hänelle lauletaan. Hän tykkää loruttelusta, seurustelusta. Herättyään hän mielellään nojailee äitiensä sylissä ja hiljalleen käynnistyy taas tähän maailmaan. Hänellä on ilosta tuikkivat silmät ja maailman kaunein ääni.

Beibi on ihan miniatyyriversio äidistään! Heillä on samanlainen hymy ja suu. Samanlaiset korvat ja varpaat. Äitinsä käytti elämästään ensimmäiset vuodet lähinnä itkemiseen, joten siinä suhteessa meidän mini on vielä paranneltu versio - hän ei itke käytännössä koskaan. Ja silloin kun itkee, se koskee äitien sydämiin. Koska sinne hän on pesänsä tehnyt - äitien sydämiin. Meidän rakas.

Lapsi somessa

Mua on viime aikoina mietityttänyt oman lapsen kuvien julkaiseminen sosiaalisessa mediassa. Nykyään ollaan paljon tietoisempia kaikkien oikeuksista, ja paljon mediassa puhutaankin lapsen oikeudesta päättää minkälaista jälkeä itsestä nettiin jää. Onko ihan ookoo julkaista lapsen kuvia netissä? 

Keskustelupalstat täyttyy ketjuista, joissa pohditaan mitä esim. julkisessa, isolevikkisessä blogissa esillä oleminen tekee lapsen psyykelle myöhemmin. Traumatisoituuko, onko myöhemmin pahoillaan että kestovaippa- ja pottatreenikokeilut jaetaan kaikkien kesken? Onko soveliasta julkaista söpö kuva omasta lapsesta, jos sen pääsee näkemään kuka tahansa?

Omassa sosiaalisen median virrassa on monenlaisia tyylejä pitää lasta esillä. Ensimmäisenä tulee mieleen tyyppi, joka ei koskaan julkaise kasvokuvaa omasta lapsesta. Itseasiassa monet kuvat on tosi tyylikkäitä, vaikka kuvaussuunnalla onkin rajattu lapsen kasvot pois kuvasta. Tarvittaessa kasvojen päällä on emoji. Joku toinen taas pitää vallan ookoona julkaista kuvia lapsestaan, kun tietää että omaa some-kanavaa ei pääse seuraamaan kuin valitut henkilöt, jotka tosielämässäkin on lapsen ympäristössä mukana. Toisille tuntuu olevan kynnyskysymys se, että lapsen nimi ei ole julkisesti esillä. Sitten on niitä, jotka julkaisee kasvokuvat, nimet, syntymäpäivät, uudet taidot... Mihin teillä on päädytty, ja miksi?

Silloin kun itse olin pieni, ei keneltäkään kerhossa kyselty että saako teidän lasta valokuvata meidän kotialbumiin? Kuvattiin vain. Ja se oli ihan ookoo. 

Meidän beibi on vielä valmistusvaiheessa, joten meillä ei vielä ole mitään somessa julkaistavaa. Toki tätä projektia olen käynyt melko yksityiskohtaisestikin läpi ihan julkisessa blogissa, joskin jokseenkin kasvottomana. Koska en osaa päättää! En tiedä vielä yhtään, mitä mieltä me ollaan lapsen kuvista sosiaalisessa mediassa. Sen henkilökohtaisista asioista, uusista opeista tai sen (huippulystikkäästä) luonteesta - ja niiden jakamisesta siellä somessa. Olen kuitenkin ajatellut, että meillä on hyvä olla vaimon kanssa joku yhtenäinen linja tästä, ennen kuin meidän somet (yhdessä tai erikseen) alkaa täyttyä meidän lapsen kuvista. 

En sano että kenelläkään on ainoaa oikeaa tapaa luovia täällä somekeskeisessä maailmassa, mutta haluaisin kuulla   p e r u s t e l u j a   sille, miksi teillä tehdään just noin? Ehkä sitä kautta saadaan meillekin lisää ajateltavaa ja keksitään joku meidän perheen tyyli kulkea täällä netissä.

Melkein lomalla

Melkein voisi päivitystahdista luulla, että ollaan jo kesälomalla. Syvällä sisimmässäni toivonkin, että oltais! Tai en oikeestaan edes syvällä sisimmässäni, vaan ihan avoimen julkisesti. Tällä hetkellä kropassa painaa vähän juuri päättynyt viikon työputki, joka käsitti hiukan reilut 80 työtuntia. Viimeiset rutistukset ennen lomaa on onneksi jo menossa. Kaksi viikkoa, niin minut on vapautettu kesälaitumille ja muutaman päivän päästä vaimo seuraa perässä. Ei ihan vielä lomakampaa, mutta kohta...

Raskaus sujuu omalla painollaan. Vaimon vatsa on jo pullahtanut esiin ja tuntuu että joka päivä ihmettelen miten se on jo siinä. Niin esillä. Aika menee niin nopeasti! Ja onneksi vaimo voi hyvin. Nyt lienee ne hetket, kun alkuraskauden huonovointisuudet on selätetty, mutta vatsa on vielä niin pieni, ettei se häiritse oloa ja menoa.

Tämä vaimon seesteinen olo on kyllä päätetty käyttää hyväksi, joten ollaan tänäänkin menossa kohti pääkaupunkia hieman juhlistamaan Pridea! Tähän meidän tämän vuoden Pride-juhlallisuudet sitten jääkin, kun töiden vuoksi ollaan koko loppuviikko estytty osallistumasta hulinaan. Ehkä ensi vuonna sitten enemmän!

Lomasuunnitelmia ollaan tehty tosi vähän. Viime vuonna loma meni jotenkin reisille, kun majailtiin muiden nurkissa, poissa kotoa putkiremontin tieltä. Tänä vuonna toivotaan mahdollisimman paljon vaan oleilua. Ja sitä, että saa päivän mittaan päättää mitä huvittaa tehdä. Vai huvittaako tehdä yhtään mitään. Pyörähdys asuntomessuilla Porissa, kyläilyä vaimon kotipuolessa pohjoisessa ja yhdet kolmekymppiset. 

Loman tärkeimmäksi goalsiksi ollaan kuitenkin ajateltu ottaa vaunujen pohdinta. Henkilökohtaisestihan olen tehnyt tutkivaa työtä viimeiset 10 vuotta, ihan vaan varmuuden vuoksi, mutta käytännössä meillä ei ole vielä juurikaan hajua siitä millaiset kärryt me beibille haluttaisi. Paitsi sen, että ne olis harmaat. Jos jollain on tiedossa unelmien vaunut, niin jakakaa se tieto! Mitään peltoa kyntäviä sotavaunuja me ei tarvita, mutta tilavat vaunut jotka vie mahdollisimman vähän tilaa. Haha. Niin, ja jos ne olis harmaat.