lauantai 5. tammikuuta 2019

Ihmisen alku

Kiitos onnitteluista! Ihan hullua, miten pauloihinsa voi pieni ihminen saada.

Synnytys eteni melkoisen nopeasti. Saatoin aiemmin mainitakin, että vaimo oli koko raskauden ajan suhteellisen oireeton. Hän voi koko ajan niin hyvin, että päätti vielä neljä päivää ennen synnytystä käydä neuvolassakin kävellen. Matkaa suuntaansa on noin neljä kilometriä, joten toki täysin realistinen matka. Ellei ole ihan viimeisillään raskaana.

Supistuksia ei raskauden aikana ollut käytännössä lainkaan ennen synnytystä. Ensimmäiset supistukset tulivat kuusi päivää lasketun ajan jälkeen. Oltiin samalla viikolla käyty pari kertaa ostoksilla (plus se vaimon neuvola-reissu) ja taidettiin olla molemmat vähän uupuneita. Toinen kaikesta urheilusta (eli vaimo) ja toinen taisi olla aika väsynyt ihan vaan töistä.

Ennen lapsen syntymää ehdin tehdä nelisen viikkoa pelkkää arki aamuvuoroa töissä. En välttämättä koskaan ole ollut kovin tunnettu hyvänä herääjänä, joten voin kertoa että otti aika koville tuo ikuinen aamuherätys. Ehkä senkin vuoksi oltiin jo useampi viikko menty vaimon kanssa nukkumaan viimeistään puoli kymmeneltä, niin kuin synnytystä edeltävänä yönäkin tehtiin. Kauaa ei tarvinut vaimon sängyssä pötköttää, kun VIHDOIN ensimmäiset supistukset alkoi. Yön vielä epäsäännöllisinä ja siedettävinä, ehkä hieman aamua kohden laantuenkin. Lähdin aamulla siihen ikuiseen aamuvuoroon vielä, kun kerran supistuksetkin pitivät vähän paussia. Eikä kyllä kieltämättä käynyt mielessäkään, että yhden seitsemän tunnin työpäivän aikana ensisynnyttäjällä ehtisi mitään erityistä tapahtuakaan.

Haha. Väärin. Aamun mittaan supistukset säännöllistyivät ja alkoivat ja kohtalaisesti tuntuakin. Puoliltapäivin aloin järjestelemään töitäni niin, että pääsen lähtemään kotiin. Ajateltiin, että ennen yötä käydään näyttäytymässä synnärillä, jos supistukset ei siitä enää helpotu. Koska kaikkialla on aina pari muuttujaa - kuten kaatunut tietojärjestelmä - venähti mun töistä lähtöni parilla tunnilla. Ilmeisesti myös meidän lapsi on toiminnan nainen, kuten vaimokin, ja siinä parin tunnin aikana supistukset oli saavuttaneet jo ihan eri maailman. Säännölliset supistukset kolmen, neljän minuutin välein ja aika kivuliaina. 

Vaimo onneksi järjesti itselleen kyydin sairaalalle ja pääsin itsekin synnärille noin vartti vaimon jälkeen. En olisi tässäkään vaiheessa vielä uskonut, että viiden tunnin kuluttua meidän tytär on jo maailmassa. Enkä olisi uskonut ehkä sitäkään, että vaimo oli edelleen ihan z e n. Eikä muuten meinannut uskoa lääkärikään, joka kävi epiduraalin pistämässä!

Long story short: lapsi voi hyvin ja hän on ihana. Vaimo voi nyt, kolme viikkoa synnytyksestä, taas hyvin. Me voidaan hyvin. Ja ollaan perhe.

Edelleenkin ihmettelen, että tuo huikea pieni ihmisen alku on meidän tytär.

lauantai 15. joulukuuta 2018

Kiitos, meille kuuluu hyvää

Laskettuaika tuli ja meni reilu viikko sitten.

Eilen meidän ihana pieni tytär saapui. Hän on täydellinen. ❤️

torstai 25. lokakuuta 2018

Lapsi somessa


Mua on viime aikoina mietityttänyt oman lapsen kuvien julkaiseminen sosiaalisessa mediassa. Nykyään ollaan paljon tietoisempia kaikkien oikeuksista, ja paljon mediassa puhutaankin lapsen oikeudesta päättää minkälaista jälkeä itsestä nettiin jää. Onko ihan ookoo julkaista lapsen kuvia netissä? 

Keskustelupalstat täyttyy ketjuista, joissa pohditaan mitä esim. julkisessa, isolevikkisessä blogissa esillä oleminen tekee lapsen psyykelle myöhemmin. Traumatisoituuko, onko myöhemmin pahoillaan että kestovaippa- ja pottatreenikokeilut jaetaan kaikkien kesken? Onko soveliasta julkaista söpö kuva omasta lapsesta, jos sen pääsee näkemään kuka tahansa?

Omassa sosiaalisen median virrassa on monenlaisia tyylejä pitää lasta esillä. Ensimmäisenä tulee mieleen tyyppi, joka ei koskaan julkaise kasvokuvaa omasta lapsesta. Itseasiassa monet kuvat on tosi tyylikkäitä, vaikka kuvaussuunnalla onkin rajattu lapsen kasvot pois kuvasta. Tarvittaessa kasvojen päällä on emoji. Joku toinen taas pitää vallan ookoona julkaista kuvia lapsestaan, kun tietää että omaa some-kanavaa ei pääse seuraamaan kuin valitut henkilöt, jotka tosielämässäkin on lapsen ympäristössä mukana. Toisille tuntuu olevan kynnyskysymys se, että lapsen nimi ei ole julkisesti esillä. Sitten on niitä, jotka julkaisee kasvokuvat, nimet, syntymäpäivät, uudet taidot... Mihin teillä on päädytty, ja miksi?

Silloin kun itse olin pieni, ei keneltäkään kerhossa kyselty että saako teidän lasta valokuvata meidän kotialbumiin? Kuvattiin vain. Ja se oli ihan ookoo. 

Meidän beibi on vielä valmistusvaiheessa, joten meillä ei vielä ole mitään somessa julkaistavaa. Toki tätä projektia olen käynyt melko yksityiskohtaisestikin läpi ihan julkisessa blogissa, joskin jokseenkin kasvottomana. Koska en osaa päättää! En tiedä vielä yhtään, mitä mieltä me ollaan lapsen kuvista sosiaalisessa mediassa. Sen henkilökohtaisista asioista, uusista opeista tai sen (huippulystikkäästä) luonteesta - ja niiden jakamisesta siellä somessa. Olen kuitenkin ajatellut, että meillä on hyvä olla vaimon kanssa joku yhtenäinen linja tästä, ennen kuin meidän somet (yhdessä tai erikseen) alkaa täyttyä meidän lapsen kuvista. 

En sano että kenelläkään on ainoaa oikeaa tapaa luovia täällä somekeskeisessä maailmassa, mutta haluaisin kuulla   p e r u s t e l u j a   sille, miksi teillä tehdään just noin? Ehkä sitä kautta saadaan meillekin lisää ajateltavaa ja keksitään joku meidän perheen tyyli kulkea täällä netissä.