Vauva-arki on kiireisempää, kuin osasin edes ajatella. Beibin kanssa oleminen on sinänsä vaivatonta, kun hän on niin tyytyväinen. Onnellisesti olemme säästyneet vatsavaivoilta, allergioilta ja muilta ylimääräisiltä harmeilta. Meidän mini nukkuu hyvin, syö hyvin ja on muutenkin kovin viihtyvä vauva. Mutta näin työssä käyvänä äitinä aikaa töiden jälkeen on niin vähän, että se ei meinaa riittää edes työvuoron aikana kasvaneen ikävän tyydyttämiseen.
Työarki on ollut pidemmän aikaa raskasta. Käytännössä kaikki voimavarat on menneet siihen, että saa itsensä tsempattua taas seuraavaan työvuoroon. Ennen lapsen syntymää olin aika uupunut. Niin uupunut, että jos olisin paremmin ymmärtänyt, olisin hakenut pientä breikkiä työstä. Kaikeksi onneksi loppu- ja alkuvuosi meni onnellisuuden huuruissa vauvavapailla lomaillen ja omaa ihanaa tytärtä ihaillen ja häneen tutustuen. Nyt on jo parempi. Enää työpäivä ei ime kaikkea mahdollista energiaa, vaan sitä jaksaa kanavoida omaan perheeseen, arkeen kotona ja ystäviin. Arki ei ole enää pelkkää suoriutumista, vaan oikeasti nautinnollista.
Herään työaamuisin hieman aiemmin, että ehdin keittää itselleni kupillisen kahvia ja nauttia sitä sohvan nurkassa istuen. Ihan yksin. Se on päivän toiseksi paras hetki. Ensimmäinen on oman pienen tyttären hymy, kun saavun iltapäivällä kotiin töistä. Tai kun herätään aamuisin kaikkia kotona yhdessä, vierekkäin.
Arki hartaasti toivotun lapsen kanssa on ihanaa. Hän on elämän pieni valopilkku. Hän herää hymyillen ja melkein halkean onnesta ja siitä kaikesta rakkaudesta, jota tuo pieni ihminen olemuksellaan aiheuttaa. Nyt on hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!