Viides inseminaatio

Viimeisin inseminaatio tehtiin noin viikko sitten. Taitaa olla jo viides. Alkuun piinapäivät sujui leppoisasti, kun laitettiin työviikkoja pakettiin ja ruvettiin lomalle! Viimeiset kesälomapäivät menossa ja alkuviikosta palataan taas arkeen ja töihin. 

Klinikan lääkärin kanssa hieman päivitettiin suunnitelmia viimeisimmän käynnin yhteydessä. Jos tästä ei tärppää, niin mennään eteenpäin vielä yhden inssin muodossa ja sen jälkeen tarvittaessa hiotaan suunnitelmia. Lääkkeellinen apu ei sinänsä ole tarpeen, kun kaikki toimii niin kuin pitääkin. Ja mielellään pidetäänkin tämä mahdollisuuksien mukaan luomuna. Niin luomuna kuin nyt naisparin lapsen hankintaa voi pitääkään. Haha. 

Jatkuva odottaminen on rasittavaa. Vaikka toisaalta raskauden alkaessa vasta saakin alkaa odottaa ajan kulumista. Toisaalta, joka päivä ei jakseta edes ajatella näitä kuuluisia piinapäiviä. Tavallaan ne kuuluu jo niin vahvasti arkeen. Odotetaan tulosta kuitenkin sormet hiukan ristissä. Sillä aikaa perehdytään loman pyörteissä hyvän ruuan syömiseen. Ruoka on hyvää ja syöminen on kivaa. 

Ovulaatiotestit?

Tovin kuluttua pitäisi alkaa tikuttamaan ja etsimään ovulaatiota, seuraavaa inseminaatiota varten. Tähän asti ollaan käytetty klinikalta ostettavia testejä - niitä on ollut mukavan helppo napata käynnin yhteydessä mukaan tarvittava määrä. Kuun alussa se klinikkakäynti kuitenkin jäi, enkä oikeestaan edes tiedä miksi oltaisiin ostettu testejä silloin kun inssi on vasta tehty, ja nyt ne testit on kotona loppu. Pääkaupunkiin ei meillä ole lähiaikoina muuten mitään asiaa, joten tuntuu kohtalaisen turhalta tehdä reissu sinne vain niiden ovulaatiotestien takia, kun niitä muualtakin on saatavissa.

Klinikan testit on meillä osoittautuneet luotettaviksi ja hyvin pitäneet paikkaansa. Mutta mitä testiä nyt kannattaisi käyttää? Ei haluttaisi vaihtaa testin merkkiä nyt, kun kerran edellinen on toiminut. Vaan olosuhteiden pakosta; mitä ovulaatiotestejä te muut olette käyttäneet? Hyväksi havaittu riittää, hinnalla ei nyt niin väliä, jos ko. testit saa jostain helposti käsiinsä. Eli esim. apteekista, haha. Omasta mukavuudesta ja helppoudesta kannattaa joskus ehkä vähän maksaakin, ja just nyt en jaksaisi haalia välineitä ympäriinsä.

Edellisessä postauksessa ajattelin että nyt ollaan ihan kunnolla lomalla, eikä mietitä meneillään olevaa lapsiprojektia - keskitytään vaan lomaan, rentoutumiseen ja toisiimme. Sinänsä siinä hyvin onnistuttiinkin kyllä. Oltiin reilut kaksi viikkoa reissussa, josta kotiuduttiin eilen tänne kotikaupunkiin mun äidin luo. Putkiremontti kestänee vielä kolmisen viikkoa, joten evakossa ollaan edelleen. Yhtä kaikki lomalta "kotiin" paluu oli ihanaa. Oltiin koko eilinen päivä molemmat aika uuvuksissa. Vietettiin ihanaa aikaa sukulaisten kanssa, nautittiin 2kk ikäisestä tuoreesta kummitytöstä isosiskoineen, sekä vietettiin 8veen kanssa kylpylälomaa kolmestaan! Loma on <3.

Kaikesta ihanasta ja touhun täyttämistä päivistä huolimatta, on tämä projekti pyörinyt koko ajan ajatuksissa vähintäänkin taustalla. Koko ajan odottaa, että päästään uudelle yritykselle. Samaan aikaan takaraivossa melkein jopa pelottaa, että seuraavakin kierto menee ohi aikatauluongelmien vuoksi. Asiaa ei nyt ainakaan auta se, että loman jälkeen vaimon työpaikalla alkaa päivystysaika, joka tarkoittaa entistä erikoisempia työvuoroja sekä tuntematonta pomoa heinäkuun ajaksi. Uudet, ennestään tuntemattomat työkaverit ei myöskään helpota vuorojen vaihtoa. Omille työkavereilleen vaimo on kertonu meidän klinikan vierailuista, ja kollegat ovatkin olleet tosi ihanasti vaihtamassa vuoroja aina tarpeen mukaan. Lyhyelläkin varoitusajalla!

Tykkään murehtia Murehdin asioita aina jo etukäteen ja sillä aiheutan lähinnä harmaita hiuksia itselleni. Vaimo on huomattavasti lungimpi. "Odotetaan nyt vaan rauhassa ja mietitään sitten kun on sen aika." Näin on tehtävä. Vaikka keväällä tuntui että koko elämä on pyörinyt joko inseminaatioiden odottamisessa tai piinapäivien loppumista odottaessa, nyt tuntuu lähes kutittavan vatsan pohjassa, että päästään pian palaamaan normaaliin rytmiin yrityksen parissa!

Ihan (epä)tavallinen sunnuntai

Hei tänään on harvinaista herkkua tarjolla! Meillä on vaimon kanssa yhteinen vapaapäivä - ihan kahdestaan, kotona! Näitä yhteisiä vapaita on muutenkin aika vähän, mutta sen lisäksi ne usein "kuluu" siihen, että pyöritään kyläilemässä. Käydään melko ahkerasti mun mummon luona - vähän auttelemassa puhelimen ja tietokoneen kanssa, mutta ennenkaikkea myös herkuttelemassa! Usein myös pelataan korttia, joka tuntuu olevan vaimon ja mummon yhteinen intohimo... Mun ei, voin kertoa.

Pyritään näkemään myös reilun vuoden ikäistä kummityttöä säännöllisesti. Ajomatka sinne on kuitenkin pari tuntia suuntaansa, niin reissussa kuluu lähes koko päivä. Sen lisäksi tietenkin vieraillaan mun äidin luona, isän luona ja ihan jo pelkästään tavataan kavereita. Eri luku jo sinänsä on sitten vaimon sukulaisten luona vierailut. 600km välimatka rajaa vierailut lähinnä lomiin.

Mutta tänään me ollaan vaan kotona! Ihan kahdestaan. Ei mitään kummempia suunnitelmia, kunhan vaan. Ollaan. Näinä harvoina yhteisinä, kiireettöminä, päivinä mun mielestä on ihan parasta pelkästään jo istua samalla sohvalla. Juoda rauhassa aamukahvi, tehdä just sitä mikä sillä hetkellä kiinnostaa! En voi tosin väittää, että mua olisi aamulla juurikaan kiinnostanut siivota... Mutta hei, onpahan siistiä!

Nyt on siivottu, juotu aamukahvi, koira ulkoilutettu ja me tosiaan istutaan sillä samalla sohvalla. Vaimo omassa päässään kirjan kanssa ja mä täällä omassa, läppäri sylissä. Tämä on meidän arjessa aika normaali kuvio, haha. 

Oikeastaan ainoa ääni on väsyneen koiran tuhina. Saan kavereilta aika paljon kuittailua siitä, että tykkään viettää aikani kotona hiljaisuudessa. Niin ilmeisesti vaimokin tykkää, koska meillä usein kuulisi neulan lattialle putoamisesta lähtevän äänen. Arki on niin täynnä ääniä ja meteliä. Kotona, omalla ajalla, minä itse saan päättää mitä täällä kuuluu. Töissä on aina ihan jäätävä hulina ja meteli menossa (mun lemppariääni on ollut se, kun kesken raportin töissä alkoi kuulua huutelua "jauhelihaaaaa, jauhelihaaaaa"). 

Mutta ootteko huomannut miten paljon ääniä ylipäänsä koko ajan kuuluu? Mulla on ollut ala-asteikäisestä asti jonkinlaista kuulon alenemaa. En oo siis kuuro, enkä käytä mitään kuuloa tukevia laitteita. Mutta mun on tosi hankala kuulla hälinässä mitään, jos ei puhuta selkeällä äänellä mua kohti. Vaimon bravuuri on yrittää kuiskata mulle kaupan pakastealtailla. Mission impossible, todellakin. Vielä tän kymmenen vuodenkin jälkeen me edelleen treenataan sitä, miten mä kuulen, haha.

Näin vapaalla ollessa sen vasta huomaa, kuinka paljon rasitun ihan noista arkipäiväisistä äänistä ja siitä ponnistelusta, että kuulisin mitä muut puhuu. Koska mulla jää tosi paljon sitä taustamelua kuulematta, niin ne vähäisetkin mun kuulemat äänet erottuu ihan huolella. Ja mitä enemmän kuulen sitä taustamelua, tai mitä kovemmilta ne äänet tuntuu, sitä enemmän joudun tosiaan pinnistelemään että kuulen ne "oikeat" äänet. Huh. 

Olen joskus ollut ihan super ahdistunut siitä, että joudun usein kysymään "anteeksi, mitä sanoit?" , "voisitko toistaa, en kuullut?". Nykyään yritän ottaa ihan chillisti. Jos en kuule, niin en kuule. Eikä se ole mun ongelma, jos vastapuolta ei huvita toistaa niin että kuulisin. Saatan jopa nyökäyttää tai hymähtää jotain vastaukseksi, jos vaan yksinkertaisesti kyllästyn seuraamaan hankalaa keskustelua. Koska mulla, ja muillakin ihmisillä, on oikeus valita miten oman vapaa-aikansa viettää, niin me jatketaan nyt täällä hiljaisuudessa istumista! 

Nautinnollista. Hyvää sunnuntaita!

Me kaks

Me ollaan vaimon kanssa taaperrettu yhteistä polkua jo kauan. Yleisesti ottaen meillä menee ja on mennyt hyvin. Oon ihan varma, että jokaisessa pitkässä parisuhteessa on ollut niitä heikompiakin hetkiä, niin kuin meilläkin tottakai. Mutta me ollaan onnellisia. 

Koska olen itse ollut salaisesti nörtti muunmuassa aina, niin lienee ihan tavallista että tapasin vaimoni netissä. Ei ollut Tinderiä. Ei iloista pannukakkua. Suomi24:n deittisivustolla oli varmaankin vain kaljuja miehiä menossa kolmatta kierrosta. Onneksi oli kuitenkin demi.fi ! Kyseisellä keskustelufoorumilla tutustuin muutamaan muuhunkin loistavaan tyyppiin, joista osan kanssa ollaan yhteydessä edelleen. Vaan enpä olisi osannut arvata, että tapaisin siellä myös tulevan vaimoni.

Tavallaan olen itsekin ihan hämmentynyt, että kaksi teiniä voi saada suhteen toimimaan pitkästä välimatkasta huolimatta. Mutta tässä me ollaan. Neljättä vuotta naimisissa, yhdettätoista vuotta yhdessä. En todellakaan ole mikään parisuhde-expertti, juuri ja juuri osaan toimia tässä omassani. Enkä tässäkään aina. Koen kuitenkin, että parisuhde tarvitsee aika paljon työtä, että se pysyy kasassa. Joskus hiuskarvan varassa meilläkin, mutta nykyään jo vahvemmalla kettingillä.

Tällä hetkellä meillä toimii jopa se arki. Ehkä joskus unohdan, lupauksistani huolimatta, tiskata tai viedä roskat. Saattaa myös olla, että viljelen likaisia sukkiani pitkin olohuonetta. Rehellisesti sanoen viljelen niitä pitkin koko asuntoa. Onneksi se ei ole niin kovin vakavaa. Ärsyttävää toki, mutta ei kovin vakavaa. 

Täytyy välillä muistuttaa jopa itseään, että olisi armollinen muille. Me ihmiset tehdään virheitä ja virhearviointeja. Olkoonkin kyseessä se sukka, tai jotain ihan muuta. 

Reilu 10 vuotta sitten, tein itse kuitenkin yhden elämäni parhaimmista arvioinneista. Siitä kannattaa pitää kiinni!

Mitä nyt, inssin jälkeen?

Oon nyt jo hyvän tovin miettinyt, miten normaalia elämää jatketaan sen inssin jälkeen? Tietenkään mikään ei ole (ainakaan vielä) todistetusti muuttunut, mutta tämä täysin älytön "mahdollisten raskausoireiden" kyttääminen on kaikessa pessimistisyydessään vähän ärsyttävää.

Omaa suojamuuria olen yrittänyt kasvattaa sillä negatiivisuudella, että ei se inssi kuitenkaan onnistunut, koska... kaikki mahdolliset syyt joita vaan keksin. Mutta silti en voi olla tarkkailematta ja vaimon kanssa spekuloimatta asioita. Miksi jo kolme vuotta sormissa pyörineet sormukset onkin yhtäkkiä niin tiukat, että jättää jäljet nimettömään? Ja kuka on toi tyyppi, joka on koko ajan nälkäinen, pohjaton vatsa ja ennenkaikkea elää ateriasta seuraavaan? Joo, no se on se vaimo. Joka muuten hermostuu, jos yhtään viattomasti kysäisee miksi sen vatsa ei nykyään koskaan täyty. Määrästä riippumatta.

Kuten jossain kommentissa jo totesin: pessimisti ei pety. Vielä saadaan odottaa aika hitsin monta päivää, ennen kuin saadaan punaisia vieraita tai vaihtoehtoisesti tutustutaan elämämme ensimmäiseen raskaustestiin. Onko aika koskaan ennen kulunut näin hitaasti? No ei.

Enihau, näin jo viisi päivää avioliiton satamassa olleina (vaikkakin mentiin naimisiin jo yli kolme vuotta sitten), olen ollut aika liikuttunut siitä, miten innoissani mun kollegat töissä on avioliittolaista! Hetken mielijohteesta vein töihin keskiviikkona 1.3. pari sydämen muotoista suklaarasiaa, ihan vaan yhteiskunnan loistokkuuden vuoksi. Avioliittolaki ei sinänsä muuttanut meidän elämää millään tapaa, mutta se on vaan niin huikean hieno askel yhteiskunnalle kohti jotain parempaa. Kirjoitin toisen suklaarasian päälle iloni siitä, että me mentiin taas naimisiin. Ajattelin sen olevan vähän kuin hauska vitsi (tähän sivukommenttina: mulla on ihan surkean onneton huumorintaju, en koskaan tajua muiden kertomia vitsejä). Yhtäkaikki, melkein jokainen mun työkavereista onnitteli meitä (taas) ja muutama intoutui myös halaamaan. Eniten kuitenkin liikutti pari päivää myöhemmin työkaverilta saatu kortti ja suklaalevy, kauniilla sanoilla ja onnentoivotuksilla varustettuna.

En kestä tätä piinaavan pitkää odotusaikaa sen inseminaation jälkeen. Mutten myöskään kestä sitä, miten upeita ihmisiä oikeesti on olemassa. Oon vieläkin salaa vähän liikuttunut siitä kortista.

Ensimmäinen inseminaatio

Sanoin aikaisemmin, että ensimmäiset kerrat jännittää. Nyt meillä on takana ensimmäinen inseminaatio. Toiveet maltillisina, mutta samalla salaisesti innostuneina. 

Ollaan molemmat valmistauduttu siihen, että tämä ei ole mikään läpihuutojuttu ja että yrityksiä tarvitaan enemmän. En kuitenkaan voi välttää sitä sisältä kumpuavaa innostusta, että oikeastaan nytkin meillä on täydet mahdollisuudet siihen, että raskaus on alkanut.

Yritän olla maltillinen, olla innostumatta liikaa. Mutta saahan silti olla toiveikas? Ensimmäinen inssi on kuitenkin omalla tavallaan merkityksellinen - onhan se ensimmäinen.

Stressi, stressimpi, minä

Me aloitettiin tämä projekti yhdessä ja molemmat yhtämielisinä siitä, että edetään rauhassa. Pyritään saamaan aikaiseksi jotain loppuelämän kestävää, meidän perhe, joten haluttiin jatkaa normaalia elämää myös sen ohessa. Ei turhaa kiirettä ja stressiä aikatauluista, niiden toteutumisesta tai ylipäänsä projektin etenemisestä.

Nyt asian alullepanosta on puoli vuotta, ja aletaan olemaan todella lähellä ylipäänsä ensimmäistä inseminaatiota. Ollaan molemmat saatu aikaa rauhassa totutella ajatukseen meistä perheenä. Ollaan pikkuhiljaa mietitty mitä hankintoja tulevaisuudessa täytyy tehdä, mietiskelty etukäteen vähän nimiä ja minkälaisia vanhempia me halutaan olla. Pikkutarkkana piipittäjänä olen itse käynyt läpi meidän nykyistä rahatilannetta, sekä sitä, miten se tulevaisuudessa tulee muuttumaan. Tukiverkko, meidän perheen dynamiikka ja arvot on olleet lähes päivittäin jossain määrin puheenaiheena. Koen, että ollaan alettu hyvin valmistautua siihen, että meitä toivon mukaan on tulevaisuudessa yksi enemmän.

Ei stressiä. Ei kiirettä.

Käytännössä kuitenkin huomaan, että projekti on koko ajan takaraivossa ja jollain tasolla ajatuksissa mukana. Tietenkin. Ikävä kyllä huomaan itsessäni myös sen stressin, jota pyrittiin tällä verkkaisella aikataululla välttämään. Rehellisesti sanoen; oon todella vittumainen väsyneenä ja stressaantuneena. Oikeastaan säälittää vaimo, joka sen kaiken kiukutteluna purkautuvan stressin ottaa vastaan.

Koska elämä ei ole pelkkää rahanmenoa, kiirettä ja sitä stressiä, niin tässä muutama asia joista tulen onnelliseksi:

• hyvä ruoka! Söin tänään ihan täydellisen aterian alkupaloista jälkiruokaan asti
• edelliseen liittyen hyvä seura: anoppi miehensä kanssa on meillä vierailulla muutaman päivän kisaturisteina. Tähän samaan kohtaan mun ikuinen suosikki: vaimo
• tällaiset rauhalliset iltapäivät kotisohvalla. Hiljaisuus. Sopivasti levollinen olo lounaan jälkeen
• ennen kaikkea oon superiloinen meidän uudistuneesta vaatehuoneesta: well hello storage! Pientä pintojen siloittelua (väärän värisen) maalin kanssa ja uusien hyllyjen asentaminen. Vaatehuoneen funktio entisellään jäi meille hieman epäselväksi - kaksi hyllyä koko vaatehuoneessa ja that's it. Kuulostaa käytännölliseltä?

Mitä tarkemmin sitä miettii, sitä enemmän elämästä löytää pieniä iloja. Onnellisuus ei ole pelkästään aineellista (vaikka mä tiedänkin tasan tarkkaan mm. millaiset vaunut haluaisin!), vaan mielentila. Kunpa sen jaksaisi muistaa myös silloin, kun väsyttää.