Ihan (epä)tavallinen sunnuntai

Hei tänään on harvinaista herkkua tarjolla! Meillä on vaimon kanssa yhteinen vapaapäivä - ihan kahdestaan, kotona! Näitä yhteisiä vapaita on muutenkin aika vähän, mutta sen lisäksi ne usein "kuluu" siihen, että pyöritään kyläilemässä. Käydään melko ahkerasti mun mummon luona - vähän auttelemassa puhelimen ja tietokoneen kanssa, mutta ennenkaikkea myös herkuttelemassa! Usein myös pelataan korttia, joka tuntuu olevan vaimon ja mummon yhteinen intohimo... Mun ei, voin kertoa.

Pyritään näkemään myös reilun vuoden ikäistä kummityttöä säännöllisesti. Ajomatka sinne on kuitenkin pari tuntia suuntaansa, niin reissussa kuluu lähes koko päivä. Sen lisäksi tietenkin vieraillaan mun äidin luona, isän luona ja ihan jo pelkästään tavataan kavereita. Eri luku jo sinänsä on sitten vaimon sukulaisten luona vierailut. 600km välimatka rajaa vierailut lähinnä lomiin.

Mutta tänään me ollaan vaan kotona! Ihan kahdestaan. Ei mitään kummempia suunnitelmia, kunhan vaan. Ollaan. Näinä harvoina yhteisinä, kiireettöminä, päivinä mun mielestä on ihan parasta pelkästään jo istua samalla sohvalla. Juoda rauhassa aamukahvi, tehdä just sitä mikä sillä hetkellä kiinnostaa! En voi tosin väittää, että mua olisi aamulla juurikaan kiinnostanut siivota... Mutta hei, onpahan siistiä!

Nyt on siivottu, juotu aamukahvi, koira ulkoilutettu ja me tosiaan istutaan sillä samalla sohvalla. Vaimo omassa päässään kirjan kanssa ja mä täällä omassa, läppäri sylissä. Tämä on meidän arjessa aika normaali kuvio, haha. 

Oikeastaan ainoa ääni on väsyneen koiran tuhina. Saan kavereilta aika paljon kuittailua siitä, että tykkään viettää aikani kotona hiljaisuudessa. Niin ilmeisesti vaimokin tykkää, koska meillä usein kuulisi neulan lattialle putoamisesta lähtevän äänen. Arki on niin täynnä ääniä ja meteliä. Kotona, omalla ajalla, minä itse saan päättää mitä täällä kuuluu. Töissä on aina ihan jäätävä hulina ja meteli menossa (mun lemppariääni on ollut se, kun kesken raportin töissä alkoi kuulua huutelua "jauhelihaaaaa, jauhelihaaaaa"). 

Mutta ootteko huomannut miten paljon ääniä ylipäänsä koko ajan kuuluu? Mulla on ollut ala-asteikäisestä asti jonkinlaista kuulon alenemaa. En oo siis kuuro, enkä käytä mitään kuuloa tukevia laitteita. Mutta mun on tosi hankala kuulla hälinässä mitään, jos ei puhuta selkeällä äänellä mua kohti. Vaimon bravuuri on yrittää kuiskata mulle kaupan pakastealtailla. Mission impossible, todellakin. Vielä tän kymmenen vuodenkin jälkeen me edelleen treenataan sitä, miten mä kuulen, haha.

Näin vapaalla ollessa sen vasta huomaa, kuinka paljon rasitun ihan noista arkipäiväisistä äänistä ja siitä ponnistelusta, että kuulisin mitä muut puhuu. Koska mulla jää tosi paljon sitä taustamelua kuulematta, niin ne vähäisetkin mun kuulemat äänet erottuu ihan huolella. Ja mitä enemmän kuulen sitä taustamelua, tai mitä kovemmilta ne äänet tuntuu, sitä enemmän joudun tosiaan pinnistelemään että kuulen ne "oikeat" äänet. Huh. 

Olen joskus ollut ihan super ahdistunut siitä, että joudun usein kysymään "anteeksi, mitä sanoit?" , "voisitko toistaa, en kuullut?". Nykyään yritän ottaa ihan chillisti. Jos en kuule, niin en kuule. Eikä se ole mun ongelma, jos vastapuolta ei huvita toistaa niin että kuulisin. Saatan jopa nyökäyttää tai hymähtää jotain vastaukseksi, jos vaan yksinkertaisesti kyllästyn seuraamaan hankalaa keskustelua. Koska mulla, ja muillakin ihmisillä, on oikeus valita miten oman vapaa-aikansa viettää, niin me jatketaan nyt täällä hiljaisuudessa istumista! 

Nautinnollista. Hyvää sunnuntaita!