Kauas on niin pitkä matka

Ennen hoitoihin hakeutumista ajattelin, että välimatka meidän kodin ja klinikan kanssa on ihan olematon käytännönpuoli. Voi, jos olisin tiennyt miten väärässä olin. Työvuorojen järjestely on vielä melko iisiä ja meiltä päin suoria junayhteyksiä kulkee hyvin, usein, eikä hintakaan pakota päätä. Mutta sitä en tiennyt, miten paljon loppujen lopuksi harmittaa käyttää kokonaisuutena kolmisen tuntia matkoihin, kun käynti klinikalla kestää puoli tuntia.

On tietenkin positiivista, että käynneillä menee aikaa niin vähän, että ehditään vielä töihin saman päivän aikana. Näin ollen myös mulla on mahdollisuus olla vaimon mukana. Jos ei muuta, niin matkaseurana.

Klinikalla meidän lääkäri on todella kivasti huomioinut sen, että kuljetaan tuota 100km matkaa klinikalle: hän yrittää tarkoituksellisesti minimoida meidän käynnit siellä ja hoitaa mahdollisimman monta asiaa samalla kertaa. Tietenkin myös joitain käyntejä, kuten labroja, voi hoitaa täällä omassa kunnassa. Se helpottaa kieltämättä aika paljon.

Meillä on kuitenkin käynyt tuuri, kun meillä on joustava työpaikka. Vaimon kollegat vaihtavat ennätysajassa työvuoroja ja paikkaavat vuoroa jonka vaimo on pois. Mun pomo myös järjestää mun työvuoroja auliisti, jotta voin olla vaimon mukana. Mulle on tosi tärkeää, että saan olla mukana niillä käynneillä - vaikka viime käynnilläkin odotin siinä odotustilassa tutkimusten ajan - koska tää on lähes ainoa tapa millä voin osallistua tähän projektiin. Meitä on onnistanut työyhteisön puolesta!

Oon myös uudelleen aivan rakastunut mun upeaan vaimoon, josta kumpuaa ihan ennalta näkemättömän rohkeita piirteitä. <3 Jos on elämässään aina vähän jännittänyt kaikkea, niin nyt on kyllä saanut ylitettyä itsensä. Enkä myöskään kestä sitä rakkauden määrää, kun toinen tuohduksissaan toteaa että meille on hei tulossa vauva! Tämä siis keskustelun jälkeen, jossa mä olen tapani mukaan yrittänyt taas ostaa jotain. En enää edes muista mitä olin vailla, jotain kallista varmaan, kun koko keskustelun ydin unohtui tyystin tuon vaimon kommentin jälkeen.

En malta odottaa.

Voiko murehtia jo etukäteen vähän?

En osaa vielä sanoa onko tämä meneillään olevan projektin suunnittelu hyvä vai huono asia. Siis lapsen toivominen itsessään on ehdottomasti hyvä asia. Mutta kuinka paljon tässä saa itselleen aikaa tehdä ajatustyötä? Muunmuassa siitä, että me tullaan menemään konkurssiin.

Meille se lapsen saaminen on iso projekti nimenomaan. Sitä suunnitellaan pitkään, pohditaan monelta eri kannalta ja me ainakin ollaan jo pitkään kerätty säästöjä hoitoja varten. Tässä on ollut, ja tulee olemaan, reilusti aikaa pohtia rahan kulutusta ja kulumista myös sitten, kun se lapsi on fyysisesti saapunut. Tottakai olemme miettineet taloudellisen tilanteen kannalta tulevat muutokset kun toinen meistä jää kotiin lapsen kanssa - olemme pohtineet hyvissä ajoin tulojen putoamista vanhempainrahakauden jälkeen. Mun johtopäätös on se, että me mennään konkurssiin. Tämä nyt siis ihan normaali ajatuskuvio, joka mun mielestä ihan jokaisen lasta haaveilevan pitäisi käydä läpi ennen kuin mitään tapahtuu em. asian tiimoilta. Tuohon konkurssi-päätelmään ei kuitenkaan kaikkien tarvitse päätyä...

Sitten kun se lapsi on jo olemassa, ei meidän kulut sen lapsen kanssa ole yhtään suuremmat kuin muillakaan - ja moni muukin lapsi ja perhe on säilynyt hengissä. Mutta se aika ajatella! Sitä on ihan liikaa. Olen yrittänyt olla ihan liian järkevä ja huomioonottava. Tästä saavutuksena on lähinnä epävarmuus siitä, onko meidän talous oikeasti valmis ottamaan vastaan sen rasitteen. Koska sitähän se on. Taloudellisesti lapsi ei ole mitään muuta kuin rasite. En jaksa edes luetella mitä kaikkea iloa ja onnea lapsi voi mukanaan tuoda, sehän on selvää että perheenlisäystä toivotaan juuri niiden asioiden takia!

Nyt kuulostaa ihan siltä, etten sittenkään ole valmis vanhemmaksi. Enkä itseasiassa voi sitä ihan varmaksi tietääkään, ennen kuin todella olen vanhempi jollekin. Kuten psykologikäynnillä sanottiin; ei ketään voi arvioida vanhempana ilman lasta. Haluan vaan varautua mahdollisimman moneen eri asiaan jo etukäteen. Ikävä kyllä talous ja raha on yksi niistä suurimpia. Hyvillä vakuutuksilla saadaan turvattua aika monta asiaa etukäteen (hei meillä on autolle neljä eri vakuutusta!) ja säästöillä saadaan lisättyä sitä turvallisuutta. En ole koskaan ollut mikään riskinottaja. Ollaan vaimon kanssa molemmat omalla tavallamme varovaisia. Vaimo enemmänkin pohdiskelevalla tavalla. Asuntoa ostaessamme tein itse paperille laskelmia tuloista ja menoista ja laskeskelin minkälaiseen asuntolainaan ja kuluihin meillä on varaa. Vaimo mietiskeli ja pohti asiaa. Kauan.

Muutenkin olen omalla tavallani tarkka rahan kanssa. Joo, saatan käyttää 15e mukiin koska haluan sen. Mutta seuraan tarkkaan tilille tulevia ja sieltä poistuvia summia, sekä pidän huolen että säästötilin suunta on nousujohteinen. Säästöjä käytetään asunnon remontointiin ja tarpeellisiin hankintoihin, mutta niitä käytetään myös arjen luksukseen: yö hotellissa keskellä viikkoa, reilumpi aamupala, pitkän kaavan mukaan syöty päivällinen... Tällä hetkellä kahden aikuisen taloudessa se on mahdollista niin, että se säästökukkaro myös pyöristyy koko ajan. Tulotason laskiessa ja lapsen tarpeiden täyttämisestä se kukkaro vaan laihtuu. Ehdottomasti se on sen arvoista, ja juuri tätä(kin) varten niitä säästöjä on kerätty. Mutta saanhan silti olla ihan vähän huolissani, miten me taloudellisesti pärjätään?

Moi 2017

Meidän vauva-projekti etenee verkkaisesti. Hyvä. 

Vaikka millään en malttaisi odottaa, että saadaan jotain hyvää aikaiseksi. Kirjoitin jo aiemmin, että me halutaan tehdä tämä rauhassa. Paitsi että kyseessä on suuri elämänmuutos ja vaatii sopeutumista monella tavalla, haluan myös nauttia tästä.

 Koen että me ollaan yli kymmenen vuoden aikana jo melko tiiviisti hitsauduttu yhteen ja saatu aikaan vakaa kahden aikuisen ihmisen parisuhde. Nimenomaan kahden aikuisen ihmisen elämä, kuviot ja tavat. Nyt (toivottavasti) vietetään niitä viimeisiä aikoja, kun elämästä määrää me kaksi itsenäistä isoa ihmistä. Ehkä tässä tilanteessa ollaan seuraavan kerran kun mahdollinen jälkikasvu lähtee omille siivilleen elämässä. Se on niin jännää ja tämä on nyt meidän aikaa!

En väitä, ettei kaikki meneillään oleva jännittäisi. Yritetään ottaa iisisti ja rennosti. Välillä kaduttaa että päätettiin kertoa tästä matkasta meidän äideille ja mummolle: kun yritetään itse nauttia olemisen keveydestä, on nämä taustajoukot koko ajan innoissaan ja haluavat tietenkin puhua matkasta ja sen etenemisestä. Eikä vähiten suunnitella ja miettiä millaista elämä sitten on, kun meillä on se vauva. Mun vanhemmista tulee ensimmäistä kertaa isovanhempia. Äiti miettii usein millainen mummo siitä tulee ja missä on lähin leikkipuisto. Se on ihanaa. 

Samaan aikaan myös aika kamalaa, kun en haluaisi tehdä tästä  niin isoa numeroa. Tottakai pitää valmistautua ja suunnitella, ja onhan tästä haaveiltu kauan! Entä jos me ei saadakaan lasta? Mitä sitten jos se lapsi syntyy, niin miltä tuntuu oma minuus silloin, kun nyt jo välillä käy mielessä että pian kaikki mitä itsestä on, on se ehkä-vauva?

Kyllähän me ollaan tosi innoissaan. Pakko aina vähän hymyillä, kun joku ottaa puheeksi ehkä-vauvan. Nyt on hyvä vuosi laajentaa  meidän kahden hengen perhettä.