sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Moi 2017

Meidän vauva-projekti etenee verkkaisesti. Hyvä. 
Vaikka millään en malttaisi odottaa, että saadaan jotain hyvää aikaiseksi. Kirjoitin jo aiemmin, että me halutaan tehdä tämä rauhassa. Paitsi että kyseessä on suuri elämänmuutos ja vaatii sopeutumista monella tavalla, haluan myös nauttia tästä.

 Koen että me ollaan yli kymmenen vuoden aikana jo melko tiiviisti hitsauduttu yhteen ja saatu aikaan vakaa kahden aikuisen ihmisen parisuhde. Nimenomaan kahden aikuisen ihmisen elämä, kuviot ja tavat. Nyt (toivottavasti) vietetään niitä viimeisiä aikoja, kun elämästä määrää me kaksi itsenäistä isoa ihmistä. Ehkä tässä tilanteessa ollaan seuraavan kerran kun mahdollinen jälkikasvu lähtee omille siivilleen elämässä. Se on niin jännää ja tämä on nyt meidän aikaa!

En väitä, ettei kaikki meneillään oleva jännittäisi. Yritetään ottaa iisisti ja rennosti. Välillä kaduttaa että päätettiin kertoa tästä matkasta meidän äideille ja mummolle: kun yritetään itse nauttia olemisen keveydestä, on nämä taustajoukot koko ajan innoissaan ja haluavat tietenkin puhua matkasta ja sen etenemisestä. Eikä vähiten suunnitella ja miettiä millaista elämä sitten on, kun meillä on se vauva. Mun vanhemmista tulee ensimmäistä kertaa isovanhempia. Äiti miettii usein millainen mummo siitä tulee ja missä on lähin leikkipuisto. Se on ihanaa. 

Samaan aikaan myös aika kamalaa, kun en haluaisi tehdä tästä  niin isoa numeroa. Tottakai pitää valmistautua ja suunnitella, ja onhan tästä haaveiltu kauan! Entä jos me ei saadakaan lasta? Mitä sitten jos se lapsi syntyy, niin miltä tuntuu oma minuus silloin, kun nyt jo välillä käy mielessä että pian kaikki mitä itsestä on, on se ehkä-vauva?

Kyllähän me ollaan tosi innoissaan. Pakko aina vähän hymyillä, kun joku ottaa puheeksi ehkä-vauvan. Nyt on hyvä vuosi laajentaa  meidän kahden hengen perhettä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!