Aika menee niin nopeasti!

Meidän vauva on jo reilut viisi kuukautta vanha. Ihan huikeaa nähdä pienen ihmisen kehitystä. Jokainen uutena opittu asia, eli käytännössä ihan kaikki, on aina niin jännittävää. Sekä lapselle, että vanhemmille. Uudenlainen ääni tai huulten päristely on aina muutaman päivän kestävä juttu, jota harrastetaan tauotta. Samaan aikaan ihmettelen sitä, että hei meidän lapsihan osaa rapsuttaa! Ja hän rapsuttaa aivan kaikkea, tauotta.

Niin pieneen, mutta niin suureen, ikään on mahtunut vaikka kuinka paljon. Hän on käynyt lomalla pohjoisessa - 600 kilometrin automatka suuntaansa oli ajatuksena äideille aika jännittävä. Mutta ai että se meni hienosti! Beibi on osallistunut isoisoäitinsä muuttoon, kyläillyt, ollut hoidossa. Hän on käynyt keinumassa, ravintolassa ja kahviloissa. Hän on ollut ostoksilla ja rakastunut jokaiseen vaatteeseen, josta äidit ei niin välitä. Hän on vienyt kaikkien sydämet.

Hän on niin s u l o i n e n. Hän rakastaa meidän koiraa ja sen heiluvaa, tuuheaa häntää. Hänellä on lempileluja, kuten punainen rinkula jonka käyttöfunktiota äidit edelleenkin ihmettelee. Hän on varsinainen sylivauva ja nukkuu mieluiten sylissä tai kainalossa ihan lähellä. Toisaalta hän viihtyy pitkiä aikoja lattialla tutkien pientä purkautuvaa langanpätkää. Edelleen hän herää hymyillen. Hän hymyilee paljon, hän nauraa (joskin hieman valikoiden ja kitsaasti).

Hän on niin pieni, että käyttää edelleen samoja vaatteita kuin syntyessään. Vaikkakin nyt ne vaatteet ei ole enää isoja, vaan sopivan kokoisia. Meidän pieni kuivan kesän orava. Toisaalta en malta odottaa että hän kasvaa ja voidaan nauttia elämän tarjoamista ihmeistä ihan eri tavalla! Toisaalta, en kestä sitä että hän kasvaa niin nopeasti.

Hän on niin r a k a s.

Nyt on hyvä

Vauva-arki on kiireisempää, kuin osasin edes ajatella. Beibin kanssa oleminen on sinänsä vaivatonta, kun hän on niin tyytyväinen. Onnellisesti olemme säästyneet vatsavaivoilta, allergioilta ja muilta ylimääräisiltä harmeilta. Meidän mini nukkuu hyvin, syö hyvin ja on muutenkin kovin viihtyvä vauva. Mutta näin työssä käyvänä äitinä aikaa töiden jälkeen on niin vähän, että se ei meinaa riittää edes työvuoron aikana kasvaneen ikävän tyydyttämiseen.

Työarki on ollut pidemmän aikaa raskasta. Käytännössä kaikki voimavarat on menneet siihen, että saa itsensä tsempattua taas seuraavaan työvuoroon. Ennen lapsen syntymää olin aika uupunut. Niin uupunut, että jos olisin paremmin ymmärtänyt, olisin hakenut pientä breikkiä työstä. Kaikeksi onneksi loppu- ja alkuvuosi meni onnellisuuden huuruissa vauvavapailla lomaillen ja omaa ihanaa tytärtä ihaillen ja häneen tutustuen. Nyt on jo parempi. Enää työpäivä ei ime kaikkea mahdollista energiaa, vaan sitä jaksaa kanavoida omaan perheeseen, arkeen kotona ja ystäviin. Arki ei ole enää pelkkää suoriutumista, vaan oikeasti nautinnollista.

Herään työaamuisin hieman aiemmin, että ehdin keittää itselleni kupillisen kahvia ja nauttia sitä sohvan nurkassa istuen. Ihan yksin. Se on päivän toiseksi paras hetki. Ensimmäinen on oman pienen tyttären hymy, kun saavun iltapäivällä kotiin töistä. Tai kun herätään aamuisin kaikkia kotona yhdessä, vierekkäin.

Arki hartaasti toivotun lapsen kanssa on ihanaa. Hän on elämän pieni valopilkku. Hän herää hymyillen ja melkein halkean onnesta ja siitä kaikesta rakkaudesta, jota tuo pieni ihminen olemuksellaan aiheuttaa. Nyt on hyvä.

Throwback: ristiäiset

Beibillä oli ristiäiset kun hän oli kuusiviikkoinen. En osaa sanoa miksi, mutta jostain syystä meille oli tärkeää kastaa lapsi seurakunnan jäseneksi. Vaimon kanssa kuulumme molemmat kirkkoon, vaikkei vakituisia kävijöitä jumalanpalveluksissa ja muissa touhuissa ollakaan. 

Lapsen syntymän jälkeen soitimme seurakuntatoimistoon sopiaksemme ristiäisistä. Vaimo kertoi heti puhelun alussa, että lapsella on kaksi äitiä. Ajateltiin, että on kaikkien kannalta reilua jos perhekuviot on tiedossa jo etukäteen. Näin toivottavasti vältetään kiusalliset tilanteet. Ja hei - me saatiinkin ihan huikea ristiäispappi! Hän on aktiivisesti mukana nuorten seksuaalivähemmistöjen tapahtumissa. Ja hän oli myös kovin kiinnostunut, kuinka meidän perheeseen on muualla suhtauduttu. (Hyvin.)

Tapaaminen papin kanssa sujui tosi hyvin. Hän oli sopivasti rento ja keskustelu oli helppoa. Joskaan en ole koskaan kokenut kovin luontevana, että tuntematon henkilö istuskelee meidän olohuoneessa kahvia juoden ja rupatellen, haha.

Lapsi sai kolme etunimeä. Väestörekisterin mukaan hän on kuudes ensimmäisen nimensä edustaja viimeisen kymmenen vuoden aikana. Yhteensä nimeä on annettu alle 61. Nimi on suomalainen, helposti lausuttavissa ja meistä maailman kaunein nimi. Keskimmäisen nimensä beibi sai meidän molempien suurimmalta idolilta - mun mummolta. Tämä nimi on perinteinen, vanha ja kaunis nimi. Kolmannella nimellä sidottiin nimet yhteen kauniisti soljuvaksi yhdistelmäksi. Nimi on kokonaisuutena kaunis, pehmeä ja niin paljon tunteita herättävä. Meidän antama nimi, meidän täydelliselle tyttärelle.

Ristiäiset pidettiin meillä kotona. Allekirjoittanut sai varmasti useampiakin harmaita hiuksia, kun etukäteen stressasin mihin se vierasmäärä meillä oikein mahtuu. Ei ollut kerta tai kaksi, kun pakotin vierailulla olevia ystäviä seisomaan pitkin olohuonetta ja vaihtamaan paikkaa käskystä, jotta voin laskeskella ja testailla mahtuuko meille oikeasti se reilu parikymmentä ihmistä. Joo, kyllä meille mahtui.

Saatiin todella paljon apua ristiäisjärjestelyjä varten! Mun äidiltä lainattiin pari pitkää penkkiä lisäistumapaikoiksi, jotka mun veljet ystävällisesti meille kuljetti. Ristiäispäivälle keittiöapua saatiin mun lapsuuden perheen perhetutulta, joka on ollut apuna käytännössä kaikissa meidän tärkeissä juhlissa. Leipomisiin saatiin apua molempien äideiltä, vaimon siskolta ja meidän ystävältä. Vaimon kanssa yhteistyöllä tehtiin itse täytekakku - joka oli  taivaallisen H Y V Ä Ä ! Naked cake, sisällä puolukoita, vaniljarahkaa ja kermaa. Vaikka itse sanonkin, meidän ristiäskakku oli paitsi hyvää, myös niin kaunis!

Kummeja beibi sai seitsemän. Joo kyllä, seitsemän. Vaikka kuinka yritettiin tiivistää ja rajata, ei yksinkertaisesti pystytty enää tiputtamaan ketään kummeista pois. Kaikki on meille supertärkeitä tyyppejä, ja jokaisen kummin sydämeen on meidän pieni tehnyt jo oman tilan. Mä itse mietin pitkään onko seitsemän kummia ihan yliampuvaa (kyllä on) ja liikaa. Lopulta tultiin siihen tulokseen, että mitä väliä.

Ristiäiset meni ylipäänsä todella hyvin. Kaikki meille tärkeät ihmiset pääsi paikalle ja tunnelma oli rento, kuten toivottiinkin. Vaimo oli kaunis, lapsi suloinen ja meidän pieni perhe ihan täydellinen. Koirakin sai tilaisuuden ajaksi hoitopaikan samassa talossa asuvalta naapurin mummolta - molemmat osapuolet taisi olla yhtä innoissaan kyläilystä. En voi käsittää, miten paljon upeita ihmisiä meidän elämässä on! Paitsi vauvasta haltioissaan olevat naapurit, myös meidän perheet ja suku ja ystävät. Vitsi, miten etuoikeutettu olo.

Meidän vauva

Hän on pian kolme kuukautta vanha. Hän on niin suloinen, ettei mene päivääkään etten ihmettelisi miten jotain noin täydellistä voi olla olemassa.

Vaimo oli hoitojen ja raskauden aikana hyvinkin zen ja ehkä sen vuoksi myös meidän vauva on todella zen. Hän on hyväntuulinen heti herättyään ja käytännössä jatkaa samaa rataa koko päivän. Hän hymyilee onnellisena, kun tulen töistä. Hän hymyilee ruokailuhetken jälkeen ja hiljaisella, pienellä äänellä kiittää hyvästä ateriasta, samalla tuijottaen äitiään tiiviisti silmiin. Hän on niin suloinen!

Aika menee niin nopeasti. Meidän vauvalla on jo nimi ja hän on kasvanut pituutta ja saanut painoa. Hän kääntyy selältä vatsalleen, tarttuu esineisiin ja maistaa niitä kaikkia. Hän hymyilee, jokeltelee ja kiljuu. Hänellä on lempilelu - mustekala Mauri. Hän rakastaa paitsi Mauria, niin myös omia pehmeitä kirjojaan. Hän on niin ihanan kiinnostunut kaikesta! On ihanaa oppia tuntemaan tuon pienen tyypin persoonaa.

Hän kuuntelee tarkkaavaisesti kun hänelle lauletaan. Hän tykkää loruttelusta, seurustelusta. Herättyään hän mielellään nojailee äitiensä sylissä ja hiljalleen käynnistyy taas tähän maailmaan. Hänellä on ilosta tuikkivat silmät ja maailman kaunein ääni.

Beibi on ihan miniatyyriversio äidistään! Heillä on samanlainen hymy ja suu. Samanlaiset korvat ja varpaat. Äitinsä käytti elämästään ensimmäiset vuodet lähinnä itkemiseen, joten siinä suhteessa meidän mini on vielä paranneltu versio - hän ei itke käytännössä koskaan. Ja silloin kun itkee, se koskee äitien sydämiin. Koska sinne hän on pesänsä tehnyt - äitien sydämiin. Meidän rakas.

Ihmisen alku

Kiitos onnitteluista! Ihan hullua, miten pauloihinsa voi pieni ihminen saada.

Synnytys eteni melkoisen nopeasti. Saatoin aiemmin mainitakin, että vaimo oli koko raskauden ajan suhteellisen oireeton. Hän voi koko ajan niin hyvin, että päätti vielä neljä päivää ennen synnytystä käydä neuvolassakin kävellen. Matkaa suuntaansa on noin neljä kilometriä, joten toki täysin realistinen matka. Ellei ole ihan viimeisillään raskaana.

Supistuksia ei raskauden aikana ollut käytännössä lainkaan ennen synnytystä. Ensimmäiset supistukset tulivat kuusi päivää lasketun ajan jälkeen. Oltiin samalla viikolla käyty pari kertaa ostoksilla (plus se vaimon neuvola-reissu) ja taidettiin olla molemmat vähän uupuneita. Toinen kaikesta urheilusta (eli vaimo) ja toinen taisi olla aika väsynyt ihan vaan töistä.

Ennen lapsen syntymää ehdin tehdä nelisen viikkoa pelkkää arki aamuvuoroa töissä. En välttämättä koskaan ole ollut kovin tunnettu hyvänä herääjänä, joten voin kertoa että otti aika koville tuo ikuinen aamuherätys. Ehkä senkin vuoksi oltiin jo useampi viikko menty vaimon kanssa nukkumaan viimeistään puoli kymmeneltä, niin kuin synnytystä edeltävänä yönäkin tehtiin. Kauaa ei tarvinut vaimon sängyssä pötköttää, kun VIHDOIN ensimmäiset supistukset alkoi. Yön vielä epäsäännöllisinä ja siedettävinä, ehkä hieman aamua kohden laantuenkin. Lähdin aamulla siihen ikuiseen aamuvuoroon vielä, kun kerran supistuksetkin pitivät vähän paussia. Eikä kyllä kieltämättä käynyt mielessäkään, että yhden seitsemän tunnin työpäivän aikana ensisynnyttäjällä ehtisi mitään erityistä tapahtuakaan.

Haha. Väärin. Aamun mittaan supistukset säännöllistyivät ja alkoivat ja kohtalaisesti tuntuakin. Puoliltapäivin aloin järjestelemään töitäni niin, että pääsen lähtemään kotiin. Ajateltiin, että ennen yötä käydään näyttäytymässä synnärillä, jos supistukset ei siitä enää helpotu. Koska kaikkialla on aina pari muuttujaa - kuten kaatunut tietojärjestelmä - venähti mun töistä lähtöni parilla tunnilla. Ilmeisesti myös meidän lapsi on toiminnan nainen, kuten vaimokin, ja siinä parin tunnin aikana supistukset oli saavuttaneet jo ihan eri maailman. Säännölliset supistukset kolmen, neljän minuutin välein ja aika kivuliaina. 

Vaimo onneksi järjesti itselleen kyydin sairaalalle ja pääsin itsekin synnärille noin vartti vaimon jälkeen. En olisi tässäkään vaiheessa vielä uskonut, että viiden tunnin kuluttua meidän tytär on jo maailmassa. Enkä olisi uskonut ehkä sitäkään, että vaimo oli edelleen ihan z e n. Eikä muuten meinannut uskoa lääkärikään, joka kävi epiduraalin pistämässä!

Long story short: lapsi voi hyvin ja hän on ihana. Vaimo voi nyt, kolme viikkoa synnytyksestä, taas hyvin. Me voidaan hyvin. Ja ollaan perhe.

Edelleenkin ihmettelen, että tuo huikea pieni ihmisen alku on meidän tytär.