Lapsi somessa

Mua on viime aikoina mietityttänyt oman lapsen kuvien julkaiseminen sosiaalisessa mediassa. Nykyään ollaan paljon tietoisempia kaikkien oikeuksista, ja paljon mediassa puhutaankin lapsen oikeudesta päättää minkälaista jälkeä itsestä nettiin jää. Onko ihan ookoo julkaista lapsen kuvia netissä? 

Keskustelupalstat täyttyy ketjuista, joissa pohditaan mitä esim. julkisessa, isolevikkisessä blogissa esillä oleminen tekee lapsen psyykelle myöhemmin. Traumatisoituuko, onko myöhemmin pahoillaan että kestovaippa- ja pottatreenikokeilut jaetaan kaikkien kesken? Onko soveliasta julkaista söpö kuva omasta lapsesta, jos sen pääsee näkemään kuka tahansa?

Omassa sosiaalisen median virrassa on monenlaisia tyylejä pitää lasta esillä. Ensimmäisenä tulee mieleen tyyppi, joka ei koskaan julkaise kasvokuvaa omasta lapsesta. Itseasiassa monet kuvat on tosi tyylikkäitä, vaikka kuvaussuunnalla onkin rajattu lapsen kasvot pois kuvasta. Tarvittaessa kasvojen päällä on emoji. Joku toinen taas pitää vallan ookoona julkaista kuvia lapsestaan, kun tietää että omaa some-kanavaa ei pääse seuraamaan kuin valitut henkilöt, jotka tosielämässäkin on lapsen ympäristössä mukana. Toisille tuntuu olevan kynnyskysymys se, että lapsen nimi ei ole julkisesti esillä. Sitten on niitä, jotka julkaisee kasvokuvat, nimet, syntymäpäivät, uudet taidot... Mihin teillä on päädytty, ja miksi?

Silloin kun itse olin pieni, ei keneltäkään kerhossa kyselty että saako teidän lasta valokuvata meidän kotialbumiin? Kuvattiin vain. Ja se oli ihan ookoo. 

Meidän beibi on vielä valmistusvaiheessa, joten meillä ei vielä ole mitään somessa julkaistavaa. Toki tätä projektia olen käynyt melko yksityiskohtaisestikin läpi ihan julkisessa blogissa, joskin jokseenkin kasvottomana. Koska en osaa päättää! En tiedä vielä yhtään, mitä mieltä me ollaan lapsen kuvista sosiaalisessa mediassa. Sen henkilökohtaisista asioista, uusista opeista tai sen (huippulystikkäästä) luonteesta - ja niiden jakamisesta siellä somessa. Olen kuitenkin ajatellut, että meillä on hyvä olla vaimon kanssa joku yhtenäinen linja tästä, ennen kuin meidän somet (yhdessä tai erikseen) alkaa täyttyä meidän lapsen kuvista. 

En sano että kenelläkään on ainoaa oikeaa tapaa luovia täällä somekeskeisessä maailmassa, mutta haluaisin kuulla   p e r u s t e l u j a   sille, miksi teillä tehdään just noin? Ehkä sitä kautta saadaan meillekin lisää ajateltavaa ja keksitään joku meidän perheen tyyli kulkea täällä netissä.

Somen kanssa matkalla

En todellakaan ole ainoa, joka on sukeltanut bloggerin syövereihin perustaakseen blogin. Tai ei edes syövereihin, sillä oman blogin perustamiseen ei bloggerin kautta tarvitse edes kovin montaa klikkausta. Puhumattakaan siitä, kuinka helppoa on valita valmiista alustoista itselle mieluinen, eikä tarvitse tehdä edes banneria!

Minä olen perustanut tämän paikan itselle muistivihkoksi. Johon voin kirjata ylös hoidonkulkua sekä niitä ajatuksia ja tunteita tämän matkan varrella. Se perinteinen tarina blogin taustalla. Haluan pitää tän muistona tästä kaikesta, mitä me vaimon kanssa rakennetaan ja mitä me ollaan tämän haaveen kanssa käyty läpi, ajateltu, pohdittu ja otettu vastaan. 

Olen ihan superlaiska kirjoittaja. Pelkkä päiväkirja yöpöydän laatikossa ei mulla toimisi samalla tavalla kuin blogin kirjoittaminen. Vaikken alkuun olettanut että kukaan tätä lukee, niin jo pelkästään aloittaminen, sivun luominen, on ikäänkuin julkinen lupaus siitä että mä kirjoitan. Että mä kerron mitä mulle ja meille kuuluu. Toisaalta, mun yöpöydässä ei edes ole laatikkoa, niin sikälikin se päiväkirja-yöpöydän-laatikossa ei olis ollut kovin toimiva skenaario.

Luen itse aika paljon blogeja. Lähinnä niitä lifestyle- ja sisustusaiheisia. Nehän on vähän kuin lyhyitä kirjoja. Sellaista kevyttä: ehtii jonkun blogipostauksen vilkaista läpi, jos aamulla jää vähän luppoaikaa ennen töihin lähtöä. Tai silloin, kun ei vaan yksinkertaisesti jaksa mitään muuta! En tiedä mikä me kaks. -blogin tulevaisuus on sitten, kun perhe-tavoitteeseen päästään. Ei ainakaan mikään mun elämäntyö, mutta ehkä aika näyttää kuinka paljon haluan päivittää enää sitten, kun meitä on kolme. Mutta nyt tykkään tästä.

Tää blogi on kuitenkin ehkä yksi mun parhaista ajatuksista aikoihin! Kuinka siistiä on huomata, että joku oikeesti lukee tätä! Että porukka elää mukana tässä meidän matkassa. En olisi koskaan uskonut, kuinka paljon somesta voi saada tukea ja neuvoja muilta tyypeiltä. Tuntuu aika hyvältä, kun siirtää oman pettymyksen sanoiksi ruudulle, on siellä taustalla joku, joka harmittelee meidän puolesta. Vaikka vaimon kanssa me tehdään tätä matkaa kahdestaan, ja meitä ja meidän perhettä varten, niin on kiva ettei me silti olla tässä yksin.

Me ei kauheesti tunneta muita naispareja. Ehkä etäisesti pari. Blogien kautta ollaan konkreettisemmin nähty, ettei me olla ainoa naispari joka paahtaa tätä samaa läpi. Tai siis minä olen, koska vaimo tuskin lukee mitään muita blogeja, kuin tätä mun luomusta. Välillä olen miettinyt, että olisi kiva saada vaimolta joku postaus tänne. Sen ihan oma ajatus ja teksti tästä kaikesta. Olen kuitenkin aina luopunut ajatuksesta, koska mä en ole meidän perheestä se kirjoittaja. Mä olen se, joka näpertää ja askartelee. Joka ehkä musiikillisesti joskus tietää mitä tekee. Kuten ajaa vaimon mielenterveyden horjuvuuden partaalle, kun aina laulaa samoja lauluja päivästä toiseen. Repeatilla. Vaimo on se, joka tietää mitä tekee kun sille antaa kirjaimia. Kirjallisesti lahjakkaan tyypin vaimona mun täytyy vielä miettiä, haluanko että se tulee ja kirjoittaa jonkun jäätävän hienon tekstin. Tulee suorituspaineita, enkä ehkä kehtaisi sen jälkeen enää jatkaa, haha.

Mutta. Kiitos teille huipuille! <3 Kiitos kommenteista, myötäelämisestä.