Kaikki on niin kallista

Elämä on jotenkin niin kallista. Enkä puhu nyt mistään budjetoinnin epäonnistumisesta, tai oikeestaan en puhu nyt edes näistä hoidoista. Ihmiset on niin epärehellisiä ja se tekee kaikesta niin kallista.

Viime vuoden lopulla mun pankkikortti ilmeisesti kopioitiin jossain tankkaus- tai ottopisteellä. Parin kuukauden ajan sieltä ehdittiin säännöllisesti siirtää rahaa johonkin ulkomaille. Summat ei ollut suuria, mutta sitä ehdittiin harrastaa yhdeksän kertaa. Jo muutama kymppi x yhdeksän = aika paljon rahaa. Suljettiin kortti, tehtiin rikosilmoitus ja pankkiin oikaisupyyntö. Käsittelyaika on kuulemma kuukausia. No, me odotellaan. 

Olen jo asennoitunut siihen, että menetetyt rahat menee mun omaan piikkiin. Olisinhan voinut olla huolellisempi ja havahtua kyseiseen toimintaan heti ensimmäisen tilisiirron (tai siis korttimaksun, joina nämä menetetyt rahat olivat lähteneet) kohdalla. Ei voi mitään. Varmuuden vuoksi kerroin asiasta kuitenkin suureen ääneen kaikille, jotka vaan ikinä olivat kuulolla. Saavutettiin tästä siis ainakin se hyöty, että kaverit, perhe ja kollegat tarkisti kaikki omat tilinsä vastaavan varalta.

Koska maito oli jo kaatunut pöydälle ja budjetti kaikesta huolimatta kunnossa (ihme kyllä), jatkettiin vaan olemista, elämistä ja kuluttamista ihan normaalisti.

Onneksi joku pieni vainoharhaisuus kuitenkin vielä jäi itämään ja olen edellä mainitun tapauksen jälkeen käynyt tilitapahtumia läpi useammin kuin ennen. Tavallaan se uurastus palkittiin. Viime viikolla tilille oli ilmestynyt usealla sadalla eurolla katevarauksia - pankkikorttia ei kuitenkaan oltu käytetty viikkoon. Pikainen yhteys pankkiin ja mikä yllätys: vaimon pankkikortti oli kopioitu ja yhden yön aikana oli tehty lukematon määrä pieniä verkko-ostoksia. Kun sanon lukematon, niin todellakin tarkoitan sitä.

Kortti on nyt jo suljettu, mutta katevarauksia roikkuu edelleen tilillä. Tähän mennessä olen laskenut yli 200 tapahtumaa, jotka on summaltaan 00,90e - 14,99e. Yhteensä näistäkin taas muodostuu miellyttävä summa. Hyvä, että joku on keksinyt tällaisen iisin tienaamistavan itselleen. Surkeaa sattumaa, että vastaava tilanne saavuttaa tämän saman talouden nyt jo toista kertaa lyhyen ajan sisällä.

Niinkään en sure menetettyä valuuttaa - sehän on vain rahaa - vaan sitä vaivaa ja menetettyä aikaa. Tietenkin tässä elämänvaiheessa tämä ei olisi voinut sattua huonompaan aikaan. Hedelmöityshoidot naisparille ei muutenkaan ole ilmaisia ja niihin on säästetty jo jokunen tovi, niin nämä ylimääräiset "menot"... 

Toinen rikosilmoitus odottaa tekijäänsä: vielä ei olla voitu ilmoitusta tehdä, kun tarkka varastettu summa on edelleen hämärän peitossa. Odotellaan että katevaraukset lähtee, vie rahat mukanaan ja saadaan laskettua todellinen euromäärä. Tämän lisäksi pankki odottelee oikaisuvaatimusta näiden rahojen mahdollisesta korvaamisesta. Puhumattakaan lukuisista hetkistä puhelinneuvotteluissa pankin kanssa: asuntolainan lyhennys, uuden pankkikortin tilaaminen, mahdollisen uuden pankkitilin avaaminen, kaiken rahaliikenteen uudelleenohjaaminen...

Ihmiset on niin epäreiluja. Koskaan, siis en todellakaan koskaan, ole voinut ymmärtää miksi pitää viedä toisen omaa. Se kaikki mielipaha, vaiva ja ennenkaikkea turvattomuuden tunne. Se on kaikki aikaansaannosta siitä, että joku käyttää muiden rahoja. Miksi?

Moi kevät!

Rakastan kevättä! 

Siitäkin huolimatta, että koira on muutaman kuukauden ajan ihan rapainen ja märkä jokaisen lenkin jälkeen. 

Siitäkin huolimatta, että sukat kastuu ulkoillessa.

Siitäkin huolimatta, että joka toinen päivä on kylmä kun pakastimessa, ja ne loput päivät paahtaa sut hengiltä.

Rakastan kevättä, koska tervetuloa aurinko, vihreät nurmet, hymyilevät kasvot kaupungilla, pidentyneet valoisat tunnit, lintujen laulu ja aurinkolasit.

En voi väittää vihaavani talvea, mutta se kylmyys, tuuli ja pakkanen on ihan lamaannuttavaa. Ulos lähteminen kestää pari tuntia, kun yrittää pukea päälleen kaikki omistamansa vaatekappaleet: ihan vain siksi, että tarkenee viedä roskat ulos. Liikaa lunta ja liian valkoista. Silmiä särkee kun aurinko heijastuu hangesta. Sydäntä särkee, kun viimeksi on nähnyt auringonsäteet ja valon viikko sitten.

Kevät on ihmisen aikaa (tai ainakin mun) ! Kaikki uudistuu, odotetaan kesälomaa ja aurinkoa. Lämpöä. Tästä keväästä ja kesästä tulee paras ikinä. Ajattelen näin joka vuosi. Enkä kertaakaan ole pettynyt.

Mitä vuodenaikaa sä fanitat?

Tässä mää

Itsensä kuvaileminen on muuten hitsin vaikeaa. Kuka mä olen? Millainen mä olen?

Olen sairaanhoitaja, kollega, vaimo, tytär ja sisko. Olen ystävä. Salaisesti hieman nörtti - töissä tunnettu ATK-tukena, haha. Rakastan juoksemista ja kuntosalilla käyntiä, mutten oikeastaan jaksa tehdä kumpaakaan. Tässä parhaillaan mietin tekosyitä, miten voisin välttää päivän lenkkeilyn koiran kanssa. 

En tykkää kuunnella musiikkia, mutta tykkään laulaa. Jos kukaan ei kuuntele. Rakastan kauniita asioita, yleensä mielellään myös kalliita. Take away -kahvi kruunaa päivän kuin päivän, vaikka nykyään olen orietoitunut hiukan enemmän teen suuntaan!

Hifistelen. Oikeastaan missä tahansa asiassa. Miksi hankkia vedenkeitin, jos voi hankkia superhienon vedenkeittimen: lämpötilansäätö on toki perustellustikin teenjuojalle tärkeä ominaisuus, mutta ei sentään vedenkeittimenkään tarvitse sisältää led-valoja, sängynpetaustoimintoa tai koiranulkoilutuspalvelua. Tekniikka on tärkeää ja mitä hienompi, modernimpi ja useammilla lisävarusteilla varustettuna - SEN PAREMPI! Tykkään elektroniikasta valkoisena, koska se on kaunista.

Innostun asioista herkästi. Viime viikolla olin ostamassa asuntoa? Meillä on jo yksi, eikä olla tästä ihan piakkoin muuttamassa. Mutta työkaveri yritti myydä mulle/meille omaa asuntoaan - ja mähän olin heti ihan liekeissä. Panostan kaikkeen ihan satakympillä - noin kahden viikon ajan, kunnes kyllästyn. Loistavana esimerkkinä viimeisin innostukseni: hamahelmet. Viikon ajan väänsin tuhat magneettia hamahelmistä. Seuraavan viikon makuutin askartelujani keittiön pöydällä. Nää on näitä mun projekteja. Sama kuvio toistuu aina eri innostuksen kanssa. En kestä edes ajatella, miten monta kesken jäänyttä projektia meidän nurkissa pyörii... ja yksikään niistä ei ole vaimon.

Olen rauhallinen, tulen ihmisten kanssa helposti toimeen. En riitele. Vastustan kaikkia muutoksia.

Haluan joka päivä kertoa jollekin ihmiselle jotain hyvää. 

Sä olet kaunis. 

Jee meidän eka raskaustesti!

...joka oli tosin negatiivinen, mutta kuinka jännää! Ei siis bebeä. Tähän oltiin kyllä molemmat varauduttukin, kun ei ensimmäisen inssin lähtökohdat/ajankohta ollut just ideaalinen. Uusi yritys uuteen kiertoon, katsotaan mitä silloin saadaan aikaiseksi!

Ps. oon tehnyt ihan hitsin hyvää fruitieta pari kertaa! Miksen ole ennen tiennyt, miten loistavasti minttu, lehtikaali ja kiivi sopii yhteen? Ihan täydellistä.

Ihan (epä)tavallinen sunnuntai

Hei tänään on harvinaista herkkua tarjolla! Meillä on vaimon kanssa yhteinen vapaapäivä - ihan kahdestaan, kotona! Näitä yhteisiä vapaita on muutenkin aika vähän, mutta sen lisäksi ne usein "kuluu" siihen, että pyöritään kyläilemässä. Käydään melko ahkerasti mun mummon luona - vähän auttelemassa puhelimen ja tietokoneen kanssa, mutta ennenkaikkea myös herkuttelemassa! Usein myös pelataan korttia, joka tuntuu olevan vaimon ja mummon yhteinen intohimo... Mun ei, voin kertoa.

Pyritään näkemään myös reilun vuoden ikäistä kummityttöä säännöllisesti. Ajomatka sinne on kuitenkin pari tuntia suuntaansa, niin reissussa kuluu lähes koko päivä. Sen lisäksi tietenkin vieraillaan mun äidin luona, isän luona ja ihan jo pelkästään tavataan kavereita. Eri luku jo sinänsä on sitten vaimon sukulaisten luona vierailut. 600km välimatka rajaa vierailut lähinnä lomiin.

Mutta tänään me ollaan vaan kotona! Ihan kahdestaan. Ei mitään kummempia suunnitelmia, kunhan vaan. Ollaan. Näinä harvoina yhteisinä, kiireettöminä, päivinä mun mielestä on ihan parasta pelkästään jo istua samalla sohvalla. Juoda rauhassa aamukahvi, tehdä just sitä mikä sillä hetkellä kiinnostaa! En voi tosin väittää, että mua olisi aamulla juurikaan kiinnostanut siivota... Mutta hei, onpahan siistiä!

Nyt on siivottu, juotu aamukahvi, koira ulkoilutettu ja me tosiaan istutaan sillä samalla sohvalla. Vaimo omassa päässään kirjan kanssa ja mä täällä omassa, läppäri sylissä. Tämä on meidän arjessa aika normaali kuvio, haha. 

Oikeastaan ainoa ääni on väsyneen koiran tuhina. Saan kavereilta aika paljon kuittailua siitä, että tykkään viettää aikani kotona hiljaisuudessa. Niin ilmeisesti vaimokin tykkää, koska meillä usein kuulisi neulan lattialle putoamisesta lähtevän äänen. Arki on niin täynnä ääniä ja meteliä. Kotona, omalla ajalla, minä itse saan päättää mitä täällä kuuluu. Töissä on aina ihan jäätävä hulina ja meteli menossa (mun lemppariääni on ollut se, kun kesken raportin töissä alkoi kuulua huutelua "jauhelihaaaaa, jauhelihaaaaa"). 

Mutta ootteko huomannut miten paljon ääniä ylipäänsä koko ajan kuuluu? Mulla on ollut ala-asteikäisestä asti jonkinlaista kuulon alenemaa. En oo siis kuuro, enkä käytä mitään kuuloa tukevia laitteita. Mutta mun on tosi hankala kuulla hälinässä mitään, jos ei puhuta selkeällä äänellä mua kohti. Vaimon bravuuri on yrittää kuiskata mulle kaupan pakastealtailla. Mission impossible, todellakin. Vielä tän kymmenen vuodenkin jälkeen me edelleen treenataan sitä, miten mä kuulen, haha.

Näin vapaalla ollessa sen vasta huomaa, kuinka paljon rasitun ihan noista arkipäiväisistä äänistä ja siitä ponnistelusta, että kuulisin mitä muut puhuu. Koska mulla jää tosi paljon sitä taustamelua kuulematta, niin ne vähäisetkin mun kuulemat äänet erottuu ihan huolella. Ja mitä enemmän kuulen sitä taustamelua, tai mitä kovemmilta ne äänet tuntuu, sitä enemmän joudun tosiaan pinnistelemään että kuulen ne "oikeat" äänet. Huh. 

Olen joskus ollut ihan super ahdistunut siitä, että joudun usein kysymään "anteeksi, mitä sanoit?" , "voisitko toistaa, en kuullut?". Nykyään yritän ottaa ihan chillisti. Jos en kuule, niin en kuule. Eikä se ole mun ongelma, jos vastapuolta ei huvita toistaa niin että kuulisin. Saatan jopa nyökäyttää tai hymähtää jotain vastaukseksi, jos vaan yksinkertaisesti kyllästyn seuraamaan hankalaa keskustelua. Koska mulla, ja muillakin ihmisillä, on oikeus valita miten oman vapaa-aikansa viettää, niin me jatketaan nyt täällä hiljaisuudessa istumista! 

Nautinnollista. Hyvää sunnuntaita!

Me kaks

Me ollaan vaimon kanssa taaperrettu yhteistä polkua jo kauan. Yleisesti ottaen meillä menee ja on mennyt hyvin. Oon ihan varma, että jokaisessa pitkässä parisuhteessa on ollut niitä heikompiakin hetkiä, niin kuin meilläkin tottakai. Mutta me ollaan onnellisia. 

Koska olen itse ollut salaisesti nörtti muunmuassa aina, niin lienee ihan tavallista että tapasin vaimoni netissä. Ei ollut Tinderiä. Ei iloista pannukakkua. Suomi24:n deittisivustolla oli varmaankin vain kaljuja miehiä menossa kolmatta kierrosta. Onneksi oli kuitenkin demi.fi ! Kyseisellä keskustelufoorumilla tutustuin muutamaan muuhunkin loistavaan tyyppiin, joista osan kanssa ollaan yhteydessä edelleen. Vaan enpä olisi osannut arvata, että tapaisin siellä myös tulevan vaimoni.

Tavallaan olen itsekin ihan hämmentynyt, että kaksi teiniä voi saada suhteen toimimaan pitkästä välimatkasta huolimatta. Mutta tässä me ollaan. Neljättä vuotta naimisissa, yhdettätoista vuotta yhdessä. En todellakaan ole mikään parisuhde-expertti, juuri ja juuri osaan toimia tässä omassani. Enkä tässäkään aina. Koen kuitenkin, että parisuhde tarvitsee aika paljon työtä, että se pysyy kasassa. Joskus hiuskarvan varassa meilläkin, mutta nykyään jo vahvemmalla kettingillä.

Tällä hetkellä meillä toimii jopa se arki. Ehkä joskus unohdan, lupauksistani huolimatta, tiskata tai viedä roskat. Saattaa myös olla, että viljelen likaisia sukkiani pitkin olohuonetta. Rehellisesti sanoen viljelen niitä pitkin koko asuntoa. Onneksi se ei ole niin kovin vakavaa. Ärsyttävää toki, mutta ei kovin vakavaa. 

Täytyy välillä muistuttaa jopa itseään, että olisi armollinen muille. Me ihmiset tehdään virheitä ja virhearviointeja. Olkoonkin kyseessä se sukka, tai jotain ihan muuta. 

Reilu 10 vuotta sitten, tein itse kuitenkin yhden elämäni parhaimmista arvioinneista. Siitä kannattaa pitää kiinni!

Minä sydän vuorotyö

Olen oikeestaan aika tyytyväinen nyt. Koska olen yksin kotona, sohvalla viltin alla hörppimässä teetä. Tällä hetkellä ei tunnu yhtään siltä, että parin tunnin kuluttua pitää pukeutua ja lähteä töihin. Vuorotyö on ehkä mun lemppari. Vaikkakin iltavuoro loppuu niin myöhään, että haluaisin siihen aikaan olla jo kotona nukkumassa. Iltavuorosta seuraavana aamuna aamuvuoroon ei myöskään anna kauheesti armoa - yöunet jää lähes poikkeuksetta liian lyhyiksi. Yleensä olen myös vapaalla silloin, kun kaikki muut on töissä. Vastavuoroisesti oon myös töissä silloin, kun muut on vapaalla. Ei tarvi paljon juhliin osallistua, kun olen tosiaan lähes poikkeuksetta aina silloin töissä!

Mutta toisaalta. Arkivapaat. On ihanaa nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta, kun saa oikeesti olla ihan rauhassa. Pääsen helposti pankkiin, hoitamaan vakuutusasioita... you name it! Melko helposti saan myös järjesteltyä itselleni neljä, viisi vapaapäivää putkeen. Toisaalta yhtä helposti voin tehdä 80 tuntia töitä viikossa. Kolmivuorotyö on kuitenkin tavallaan valinta. Ja tavallaan myös aika hieno armopala. Kahdeksasta neljään virastossa istuminen ei olisi mun juttu. Pidän vaihtelusta, tykkään joskus nukkua pitkään, välillä päästä aikaisin töistä (tätä ei kyllä tapahdu usein) tai viettää viikonloppua sen viisi päivää. Vastapainoksi on mun mielestä ihan ok olla niitä joitain viikonloppuja likipitäen kokonaan töissä.

Vaimo tekee kahta vuoroa, vuoroviikoin, arkisin. Pahimmassa tapauksessa me saatetaan viikon aikana nähdä vaan pikaisesti illalla ja aamulla, jos vuorot menee ihan kunnolla ristiin. Yhteiset vapaapäivät tuleekin kieltämättä melko tiiviisti nyhjättyä ihan kahdestaan... En kuitenkaan kiellä, ettei olisi ihan kiva saada olla yksin kotona. Eikä tääkään huono ole: seuraavan viikon sisään olen joka toisen päivän vapaalla ja toisen töissä. Eipähän pääse rasittumaan, hah.

Mitä nyt, inssin jälkeen?

Oon nyt jo hyvän tovin miettinyt, miten normaalia elämää jatketaan sen inssin jälkeen? Tietenkään mikään ei ole (ainakaan vielä) todistetusti muuttunut, mutta tämä täysin älytön "mahdollisten raskausoireiden" kyttääminen on kaikessa pessimistisyydessään vähän ärsyttävää.

Omaa suojamuuria olen yrittänyt kasvattaa sillä negatiivisuudella, että ei se inssi kuitenkaan onnistunut, koska... kaikki mahdolliset syyt joita vaan keksin. Mutta silti en voi olla tarkkailematta ja vaimon kanssa spekuloimatta asioita. Miksi jo kolme vuotta sormissa pyörineet sormukset onkin yhtäkkiä niin tiukat, että jättää jäljet nimettömään? Ja kuka on toi tyyppi, joka on koko ajan nälkäinen, pohjaton vatsa ja ennenkaikkea elää ateriasta seuraavaan? Joo, no se on se vaimo. Joka muuten hermostuu, jos yhtään viattomasti kysäisee miksi sen vatsa ei nykyään koskaan täyty. Määrästä riippumatta.

Kuten jossain kommentissa jo totesin: pessimisti ei pety. Vielä saadaan odottaa aika hitsin monta päivää, ennen kuin saadaan punaisia vieraita tai vaihtoehtoisesti tutustutaan elämämme ensimmäiseen raskaustestiin. Onko aika koskaan ennen kulunut näin hitaasti? No ei.

Enihau, näin jo viisi päivää avioliiton satamassa olleina (vaikkakin mentiin naimisiin jo yli kolme vuotta sitten), olen ollut aika liikuttunut siitä, miten innoissani mun kollegat töissä on avioliittolaista! Hetken mielijohteesta vein töihin keskiviikkona 1.3. pari sydämen muotoista suklaarasiaa, ihan vaan yhteiskunnan loistokkuuden vuoksi. Avioliittolaki ei sinänsä muuttanut meidän elämää millään tapaa, mutta se on vaan niin huikean hieno askel yhteiskunnalle kohti jotain parempaa. Kirjoitin toisen suklaarasian päälle iloni siitä, että me mentiin taas naimisiin. Ajattelin sen olevan vähän kuin hauska vitsi (tähän sivukommenttina: mulla on ihan surkean onneton huumorintaju, en koskaan tajua muiden kertomia vitsejä). Yhtäkaikki, melkein jokainen mun työkavereista onnitteli meitä (taas) ja muutama intoutui myös halaamaan. Eniten kuitenkin liikutti pari päivää myöhemmin työkaverilta saatu kortti ja suklaalevy, kauniilla sanoilla ja onnentoivotuksilla varustettuna.

En kestä tätä piinaavan pitkää odotusaikaa sen inseminaation jälkeen. Mutten myöskään kestä sitä, miten upeita ihmisiä oikeesti on olemassa. Oon vieläkin salaa vähän liikuttunut siitä kortista.

Ensimmäinen inseminaatio

Sanoin aikaisemmin, että ensimmäiset kerrat jännittää. Nyt meillä on takana ensimmäinen inseminaatio. Toiveet maltillisina, mutta samalla salaisesti innostuneina. 

Ollaan molemmat valmistauduttu siihen, että tämä ei ole mikään läpihuutojuttu ja että yrityksiä tarvitaan enemmän. En kuitenkaan voi välttää sitä sisältä kumpuavaa innostusta, että oikeastaan nytkin meillä on täydet mahdollisuudet siihen, että raskaus on alkanut.

Yritän olla maltillinen, olla innostumatta liikaa. Mutta saahan silti olla toiveikas? Ensimmäinen inssi on kuitenkin omalla tavallaan merkityksellinen - onhan se ensimmäinen.

Tänään me mennään naimisiin

Tänään on meille ja monelle muulle merkityksellinen päivä. Kolmen vuoden rekisteröity parisuhde voidaan tänään muuttaa avioliitoksi. Tähän me aiotaan tarttua. Kiitollisina, onnellisina.