perjantai 29. kesäkuuta 2018

Ei ole helppoa olla zen

Miten lasta kuuluu odottaa? Voiko olla innoissaan ja onnellinen raskaudesta, vaikkei sitä hehkuttaisikaan koko maailmalle? Ja vaikka osaisi puhuakin myös muista asioista, kuin siitä syntyvästä lapsesta.

Multa on muutamaan kertaan tiedusteltu raskaana olevan puolisoni mielialaa. Koska kuulemma jo raskausviikolta kahdeksan alkaen, odottavan äidin mieliala voi vaikuttaa sikiöön. Ja kysyjä epäili vaimon olevan jotenkin raivon partaalla ja huonolla mielellä. En ole vieläkään ihan varma, mihin tämä arvio pohjautui. Jokaisella kerralla olen kuitenkin kertonut toisen voivan hyvin ja olevan ihan oma iloinen, positiivinen ja tyytyväinen itsensä.

Toisaalta multa on myös tiedusteltu, että odotetaanko me edes innoissaan sitä vauvaa. Koska me ei kuulemma puhuta siitä mitään. En ihan saanut siitä ajatuksesta kiinni, että minkälaista keskustelua meidän siis pitäisi siitä vauvasta käydä? 

Kyllä. Vaimo on onnellinen ja iloinen.
Kyllä. Me odotetaan sitä lasta innolla.

On toki totta, ettei olla tehty käytännössä mitään hankintoja sitä vauvaa varten. Ollaan ostettu yhdet sukat. Ei olla juurikaan urhattu ajatuksia vielä vaunuille, kaukalolle tai kaikelle sille muulle oheishärpäkkeelle, mitä ilmeisesti vauvojen kanssa tarvitsee. Tai pitäisi ainakin kuvitella tarvitsevansa. 

Raskaus ei ole vielä edes ihan puolivälissä, joten onhan meillä aikaa. Ja onhan tämä eittämättä meidän elämän isoin asia tällä hetkellä, ehkä koko elämässäkin. Me ei vaan perusluonteilta olla sellasia etukäteen vouhkaajia. Vaimo harrastaa edelleen sitä zeniläistä tyyliä, jossa ottaa vastaan mitä saadaan ja odottaa mitä tuleman pitää. Mä taas yritän olla kyllästyttämättä ihmisiä sillä, että musta tulee vanhempi. 

Vauva on joka päivä meidän elämässä läsnä. Tietenkin. Tykkään kuunnella vaimon mahan läpi sitä kuplintaa, mitä minityyppi siellä kohdussa pyöriessään aiheuttaa. Osa siitä mun kuuntelusta on varmaan jotain suolikaasua, mutta ei se haittaa, musta on kiva kuvitella kuuntelevani vauvaa. Vaimo silittää omaa vatsaa, mä silitän vaimon vatsaa. Tuijotellaan hölmistyneinä toisiamme ja toteamme kerta toisensa jälkeen että siellä se nyt kasvaa. Tottakai me odotetaan vauvaa innoissaan. Ja ollaan onnellisia. 

Tämä raskaus ei vaan ollut mikään itsestäänselvyys. Ei ollut ihan kerta tai kaksi, kun yritettiin olla herättelemättä toiveita - jottei negatiiviseen raskaustestiin tarvitsisi taas pettyä niin kovin. Yritettiin kuukausi toisensa jälkeen, jokaisen inseminaation jälkeen, olla kiintymättä johonkin, mitä ei ehkä välttämättä ollut edes tulossa. Eikä tosiaan pitkään aikaan ollutkaan.

Nyt me odotetaan sitä lasta syntyväksi, josta me haaveiltiin niin pitkään. Ne turhat, loputtoman pitkät, kuukaudet kouli meitä siinä, että me otetaan nyt päivä kerrallaan. Me tehdään tätä meidän tavalla. Ja silti ollaan ihan yhtä innoissaan, kuin varmaan kuka tahansa muukin.

2 kommenttia:

  1. Anteeksi mutta kuka oikeesti KEHTAA kysellä tommosia. T. Se tuleva täti, joka intoilee itsekseen kanssaihmisiä häiritsemättä

    VastaaPoista
  2. Joo, en missään nimessä loukkaantunut noista, mutta tuntui kyllä hiukan omituisilta kysymyksiltä. :D

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!